Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Yhdeksän kuukautta

Uskomatonta. Nyt hän on ollut vatsan ulkopuolella yhtä kauan kuin sen sisällä hän kasvoi. Ei uskoisi. Ei sitä turhaan sanota, että raskaus tuntuu ikuisuudelta ja vauvan kanssa aika lentää.
Hän on niin valloittavan iloinen ja ilkikurinen lapsi. Hän vie kaikkien sydämet ja väläyttelee hammashymyjä jopa tuntemattomille. Iloinen Ilona.
Uusimmat taidot ovat pään pudistaminen kun hän kuulee sanan ei sekä vilkuttaminen. Kumpaakaan ei tee käskystä: ei vilkuta eikä tottele sanaa ei.
Muutama viikko sitten hän sanoi ensimmäistä kertaa äitiiiih.
Tahtoa löytyy kuin pienestä kylästä ja mielensä pahoittaminen on herkässä. 
Hän osaa pussata, mutta useimmiten hellyyttä osoitetaan puremalla tai läpsimällä.
Parasta on kaukosäätimet ja roskat. Oikeastaan kaikki kielletty ja ei syötäväksi tarkoitettu kiinnostaa.
Yhdeksän kuukautta sisällä. Yhdeksän ulkona. Kohta vauvavuosi on taputeltu. Ihanaa, että olemme saaneet juuri hänet meidän perheeseen.

Takaisin töihin sittenkin vähän aikaisemmin.

Olen nyt ensimmäistä kertaa nauttinut täysin rinnoin tästä kotiäitiydestä. Olen avoimesti puhunut ettei kotiäitiys ole minua varten ja viime kerralla lähdinkin töihin heti äitiysloman päätyttyä. Nyt olen nauttinut viimeisestä kerrastani kotona ja aikomuksena oli olla se sallittu kolme vuotta kotona.

Vaan kuinkas kävikään ilmoitin alkuviikosta että palaan töihin. Kiire ei kuitenkaan vielä ole, koska 1.9.2019 olen taas työssäkävijä. Vuosi vielä, sitten tämä on ohi. Ja jollain tapaa se on helpotus.

Aluksi olin innoissani, kun mietin että voisin olla kolme vuotta kotiäitinä ja vähän siinä samalla tehdä töitä jotta se olisi mahdollista. Äitiysloman lähestyessä loppuaan kasvoi kuitenkin koko ajan se fiilis, että plaah. Riittäisi jo. Kaipasin töitä, arjen aikatauluja ja työkavereita. Leikkitreffit ja kotiäitiys alkoi jo riittämään. Tein päätöksen, että ei kiitos kolmea vuotta yksinäisyyttä ja tylsyyttä. Olen itsekäs ja palaan töihin.

Ja kyllä, kaikessa ihanuudessaan koen että kotiäitiys on kaikessa ihanuudessaan myös ihan sairaan tylsää ja yksinäistä. Tästä minulla on niin paljon sanottavaa, että taidanpa kirjoittaa ihan kokonaan oman postauksen.

Toisaalta en niin itsekäs, että tekisin sen heti vaan vasta vuoden päästä kun vauvakin on jo 1v 8 kuukautta. Esikoisemme aloittaa silloin eskarin ja keskimmäinen on reilu neljä.

Elokuu on aikaa tutustua päiväkotiin ja eskariin ja syyskuussa sitten se rumba alkaa. Ihan parasta.

Harmittaako minua joskus etten ollut kotona kun olisin voinut? En usko. Eihän sitä tiedä toki, mutta uskon että tämä kolmas kerta sen jo sanoo ettei minua ole luotu pidempi aikaiseksi kotiäidiksi. Minä kaipaan rutiineja, aikatauluja ja arkea. Ja sitä, että saan olla muutakin kuin äiti.

Vuosi vielä. Pitkä, mutta niin lyhyt aika. Helpottavaa ja ehkä ihan hitusen haikeaa. Tai sitten vain helpottavaa. En osaa sanoa.