Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Kohta perheemme on vauvavapaa. Ikuisesti

Katselin viime yönä tissillä tuhisevaa vauvaani. Tajusin, että viimeistä kertaa joudun kärsimään tällaisesta univelasta. Kun tämä vauva oppii nukkumaan, ei tulee enää vauvaa joka valvottaa parhaimmillaan yli vuoden putkeen. Helpottavaa, mutta samalla jollain tapaa niin haikeaa.

Pieni vauvani, joka täytti edellispäivänä 11 kuukautta ja näin ollen kuukauden päästä meidän perhe on vauvavapaa. Jos suunnitelmat pitävät paikkaansa, perheeseemme ei enää ikinä tule vauvaa. Lapsemme on nyt tässä. Haikeaa, mutta kuten eräänä päivänä tässä totesin ääneen; aikansa kutakin.

Kulunut vuosi on mennyt aivan älyttömän nopeasti. Johtuu ehkä siitä, että kolmen lapsen kanssa kädet ovat koko ajan täynnä ja ennen kuin huomaakaan alkaa taas ilta hämärtää ja on aika mennä nukkumaan. Osasyy taitaa olla myös se, että ensimmäistä kertaa tunnun nauttivan juuri tästä vauvavuodesta. En koko ajan odota, että vauva kasvaa taaperoksi, vaan fiilistelen kaikkia niitä vauvajuttuja.

Vauvavuosi on ihan hullun rankkaa aikaa eikä se helpota taikaiskusta kun vauva vaihtuu taaperoon. Mutta ehkä voin jo ajatella, että voiton puolella ollaan jo! Ja kun helpottaa, helpottaa lopullisesti. Toki lapsiperheeseen aina niitä huonojakin öitä mahtuu.

Esikoisemme ollessa tämän ikäinen, olin jo melkeinpä uudelleen raskaana. Keskimmäisen ollessa tämän ikäinen, olin ollut jo muutaman kuukauden työelämässä. Refluksi valvotti, mutta arki maistui ja oli työn täyteinen.

Tällä kertaa uutta vauvaa ei kuulu, eikä kyllä ole kiire työelämään ainakaan ihan täyspäiväisesti. Olin itseasiassa jo menossa töihin ja hakemassa lapsille hoitopaikkaa, mutta jänistin. Minä olen niin kiinni tuossa vauvassa enkä todellakaan ole häntä valmis vielä luovuttamaan toisten hoidettavaksi. Ja olisihan päiväkoti rankka paikka noin pienelle. Kuitenkin sen verran irrottaudun, että lähden tekemään keikkaa muutaman tunnin kerrallaan ja muutaman kerran viikossa.

Olen viimeisen kerran kotona. Odotan jollain tapaa jo syksyä, kun saan taas siitä omasta työarjesta kiinni. Ja taas toisaalta tuntuu haikealta, että nyt oikeasti olen viimeistä kertaa kotona näin pitkän pätkän. Ehkä sitten seuraavaksi vuorotteluvapaalla lastenlasten kanssa? Ken tietää.

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta minä sanon että ei koskaan jos suunnitelmat pitävät paikkaansa. Meillä on nyt talo jossa on makuuhuone kaikille lapsille. Meillä on kolme tervettä ja ihanaa lasta aika täydellisillä ikeäroilla. Olen saanut kokea kolme raskautta ilman sen suurempia vaivoja ja kolme synnytystä ilman draamaa. Tähän on hyvä lopettaa ja taas vuosien jälkeen miettiä itseänikin välillä.

Ja onneksi suvussa ja kaveripiirissä vasta alotellaan tätä vauvatouhua ja saan nuuhkutella heitä. Ja pakko myöntää, että haikeudesta huolimatta en pode vauvakuumetta. Helpottavaa, että pian helpottaa. Tai ainakin toivottavasti jo voiton puolella ollaan!

Alle kuukausi ja meillä juhlitaan yksivuotiasta. Aika uskomatonta.

Sillä sekunnilla, kun äidin puhelin soi..

Usein löydän itseni kuvailemasta lapsiani kilteiksi lapsiksi. Sisarusriidoista ja uhmasta huolimatta sellaisiahan he oikeasti ovat. He eivät karkaa, he eivät ole pahantahtoisia. Aivopieruja lukuunottamatta he myös aika usein muistavat miten kuuluu tehdä. MUTTA..

Juuri silloin, kun minun pitäisi puhua tärkeää puhelua hiipii jostain käsittämätön katastrofi. Sama katastrofi alkaa samalla sekunnilla, kun asioit pankissa tai lääkärissä ja sinun pitäisi puhua toisen aikuisen kanssa.
Joku lyö. Joku kiljuu. Joku muuten vain kiusaa. Joku pelleilee. Joku tekee jotain muuta tyhmää ja älytöntä. Tai vaarallista. 
Aivan kuin minun kiltit tyttöni odottaisivat oikein sitä hetkeä, kun äidin pitäisi tehdä jotain muuta kuin hallita tätä palettia. Ei vielä, ei vielä. NYT!

Esimerkiksi eilen. Puhuin työpuhelua ja yhtäkkiä nään miten kaksi vanhinta mätkii toisiaan lastenhuoneessa. Ei tarvitse arvailla, kuuliko puhelimen toisessa päässä sen kiljumisen ja karjumisen mitä sisarustappelusta tulee. Mutta kun se otti tähkäpään. Heh heh, tämä on tätä sisarusrakkautta sanoin vähän pahoitellen.
Sama puhelu jatkui muutaman tunnin päästä. Silloin esikoisemme lensi sängystä alas ja kolautti päänsä lattiaan. Sopiiko jos soitan kohta uudelleen? 

Välillä puheluiden lomassa yritän heristellä sormeani vakuuttavan näköisesti tai näyttää vihaiselta, Sähistä hampaiden välistä, että nyt äidillä on tässä vähän tärkeä juttu kesken odota hetki!!! Ei painoarvoa.
Tässä muutama tovi sitten olimme nuorimmaisen ensimmäisessä hammastarkastuksessa. Levottomia lapsia kolme kappaletta ja ennen kuin huomasin, heilui yksi isot tekohampaat kädessä siellä. Äiti kato tää puree! Koko ajan oli pakko keskeyttää, kun yritin puhua hammashoitajan kanssa. Noh toisaalta, kolmannen kohdalla ei ne ensimmäiset hampaat niin rakettitiedettä enää vaadi. Silti. Hävetti, kun en voinut keskittyä toisen aikuisen puhuessa minulle.
Lapset on lapsia, mutta ainakaan tässä maassa sitä ei tunnuta aina ymmärtävän. Lapsien pitää olla näkymättömiä, kilttejä ja hiljaisia. Muussa tapauksessa se on kuule kasvatus mikä pissii! 
Kerran minulle soitettiin tilastokeskuksesta. Kysyttiin olisiko aikaa vastata pieneen kyselyyn. Ei ole, ei juuri nyt. No soitanko uudelleen, kun on vähän parempi aika? Teki mieli vastata että joo odotappas niin lasken koska lapset lentävät pesästä! 

Että jos soitat vanhemmalle niin älä kysy onko hyvä aika. Jos on, niin se ei ole sitä pitkään, hah. Ainut hyvä aika puhua puhelimessa on arkisin 17-18:00 välillä..Ja silloinkin yleensä tulee tappelua kaukosäätimestä tai jostain. 
Äitinä olen todella kiitollinen siitä, että nykyään aika suuren osan asioista voi hoitaa sähköisesti. Vaikka jonotusmusiikki käykin hyvin lastendiscosta.

Kertokaa pliis, että tämä on tuttua myös teille muille!!!