Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Kun vauva vähän suuhunsa jotain kiellettyä tunki…

Kuka kantaa nettikirjoittelun vastuun? Tätä asiaa olen pohtinut tässä muutaman päivän, kun olen uppoutunut Googlen ihmeellisen maailmaan.

Google on siitä hieno paikka, että sieltä löytyy vastaus melkein kaikkeen. Rakastan googlettaa nippelitietoa ja wikipedia laulaa milloin minkäkin näyttelijän kummin kaiman takia televisiota katsellessani. Mutta aika äkkiä tulee vastaan se lähdekritiikki…Kun valitettavasti kaikki eivät sitä osaa.

Mikä netissä lukee ei ole totta. Sen pitäisi olla slogan kaikkien päässä nykypäivänä. Suomi24 kesksutelupalstalta löytyy vastaus kaikkeen, mutta pitäisi muistaa että kirjoituksen takana voi olla kuka vain. Minä olen esimerkiksi etsinyt sieltä vastauksia auto-ongelmiini ja löytänytkin, mutta jos joku olisi antanut vastauksen ajaa auto romuttamolle, niin en olisi sitä tehnyt ilman faktoja.

Näin niin kuin helppona esimerkkinä. Sitten, kun mennään terveysasioihin, niin ollaankin jo vähän vakavamman asian äärellä. Kun joku kirjoittaa jotain ja vannoo sen olevan totta, niin valitettavasti aina on joku joka uskoo. Varsinkin jos kyseessä on joku, jolla on koulutusta alalle.

Olen myös ihminen joka haluaa uskoa asioihin. Haluan, että yleensä se helpoin ja vaivattomin vastaus olisi ratkaisu ongelmiini. Voisin siis hyvin olla yksi niistä, jotka uskoo, että syövän parantaa vitamiineilla tai että lapsettomuus poistuu puita halailemalla. Vaan en silti ole.

Miksi kirjoitan tästä nyt? Katsokaas, kun eilen vauvani söi – ehkä – silica geeliä ja törmäsin netissä taas tietysti kaikenlaisiin vastauksiin mitä pitäisi tehdä. Suolitukoksesta huostaanottoon. Sanotaan nyt tähän heti, että hätä ei ollut suuri ja myrkytystietokeskuksen numero toki löytyy puhelimesta. Google ei siis olisi ollut enimmäinen vaihtoehto jos tieto olisi pitänyt saada nopeasti ja varmasti. Mutta mennään alkuun, mitä tapahtui?

Ostin tytöille eilen oikein hienot punaiset kerhotossut. Tossut odottivat keittiön pöydällä tämän päiväistä kerhopäivää. Kuitenkin jossain kohtaa siinä tiskatessani oli tossut kadonneet innokkaiden tyttöjen leikkeihin ja hetken päästä kuului lastenhuoneesta; Äitii apuaa, täältä tossuista valuu jotain helmiä!!

Mietin hetken, että mitähän hittoa täällä tapahtuu. Kunnes tajusin, että kyseessä on pakko olla sellaiset kosteudenpoistopussit, vai miksi niitä nyt kutsuisi.

Do not eat, lukee pussin kyljessä. Silica gel. Pussin sisällä olevat helmet olivat levinneet lattialle, ehkä n. 1/4 pussista. Helmet olivat todella, todella pieniä ja meidän perheen 1-vuotias istui niiden vieressä. Tarkastin heti sormella hänen suunsa ja kätensä ja näytti siltä, ettei hän ollut syönyt niitä. Helmet olivat myös niin pieniä etten tiedä olisiko hän edes saanut poimittua niitä maasta. Mutta, kun koskaan ei voi olla varma olisiko pallo tai pari ehtinyt eksyä suuhun, turvauduin googleen.

Nopeasti Helsingin yliopistollisen sairaalan sivuilta löytyi tieto, että kerta-annoksena vaaraton. Ja kun kyse oli korkeintaan muutamasta pallosta eikä edes koko pussista, osasin ottaa rennosti. Kuitenkin eksyin sinne keskustelupalstojen syövereihin hetkeksi…Ja voi apua, toivottavasti niitä ei ihan hepposin perustein uskota!

Osa oli sitä mieltä, että ei mitään vaaraa vaikka määrä olisi suuri. Osa oli sitä mieltä, että suolitukos jo muutamasta pallosta. Osa käski antamaan hiiltä ja vettä. Osa oli sitä mieltä, että lapsi pitäisi ottaa pikimmiten huostaan koska cmoon, kenelle nyt näin voi käydä. Osa vastasi hyvin: soitto myrkytystietokeskukseen.

Osassa asioissa av ja 24 palstat ovat kultaa. Sieltä jos mistä saa erilaisia vastauksia ja ehdotuksia. Mutta tällaisissa asioissa en menisi luottamaan kovinkaan hepposin perustein.

Netin kanssa kannattaa olla tarkkana ja mielummin ehkä vähän liiankin skeptinen ja lähdekriittinen tietyissä asioissa. Tässäkin tapauksessa tarjolla oli sydäriä sekä hällä väliä tietoa.

Koskaan ei voi tietää, millainen vastaaja on neuvon toisella puolen. Hänen kokemuksestaan tai ammattilaisen antamasta ohjeesta voi olla vuosia tai se on kauttarantain kuultu. Naapurin Pirkko-Liisan serkun pikkuserkulta saama tieto on voinut muuttua matkalla aika ratkaisevasti.

Esimerkiksi – ilman virallisia lähteitä tosin – ymmärsin, että kosteuden kerääjät ovat aikaisemmin sisältäneet myrkyllistä ainetta. Ehkä 20 vuotta sitten tilanne olisi ollut hektisempi tällaisessa epäselvässä tapauksessa. Ehkä ei.

Mitä minä tästä opin? No että tekevälle sattuu ja vaikka miten luulen handlaavani kolme lasta, niin aina ei hallitse kaikkea. Samoja pusseja lenteli muuten joululahjoja tilatessa millon mistäkin paketista aika salakavalasti, kannattaa olla varovainen!

Onneksi ei sattunut pahemmin. Olisihan koko pussi voinut joutua vauvan suuhun ja aiheuttaa tukehtumisriskin ja vaikka mitä vieltä.

Huh. Kyllä lasten kanssa sattuu ja tapahtuu!

Tyttöjen äitinä elämä on yhtä draamaa

Minä en ole pitkävihainen enkä suutu helposti. Tai jos suutun, niin lepyn hyvinkin nopeaan. Voin suutahtaa, tiuskia ja korottaa ääntä, mutta viiden sekunnin päästä olen leppynyt ja unohtanut koko jutun. Draama ja kiukuttelu vie liikaa energiaa ja elän mieluummin omassa aurinkoisessa kuplassani.

Olen vaalinut ympärilleni kaltaisiani ihmisiä eikä elämäni juurikaan sisällä draamaa. Miehen kanssa olemme aika erilaisia tappelijoita, mutta vuosien saatossa olemme oppineet riitelemään niin, että siinä on vähän meidän molempien tyylejä.

Mutta äitinä..Äitinä elämä on vähän erilaista. Olen saanut ympärilleni draamaa ja tappeluita ja vielä itse nämä tappelijat luonut.

Voi hyvä luoja miten hermojani välillä koetellaan ja äitinä on pakko yrittää venyttää pinnaa enemmän kuin se venyy. Kun ei ne lapset tahallaan…vaikka siltä välillä tuntuukin.

Kaikki se vääntö, draama ja tappeluiden selvittäminen vie älyttömästi voimia tällaiselta rauhaa rakastavalta ei se niin justiinsa ja elämä jatkuu tyypiltä. Universumia ja karmaa kai on kiittäminen, sillä nään niin itseni ja isosiskoni meidän tytöissä. Kuitenkin välillä tekisi mieli huutaa – ja kovaa – että älkää jaksako välittää kaikesta.

Aamu alkoi huonoilla sukkahousuilla. Piirrettyjä ei nähnyt ja aamupalakin oli ihan surkea. Puhumattakaan siitä, että oli pakko lähteä kerhoon.

Samantien kerhosta lapset haettuani alkoi tappelu. Mutta kun Tähkäpää on selvästi parempi kuin Ariel. Tätä draamaa meillä käsitellään joka päivä kymmeniä kertoja. Kumpi tahansa prinsessa altavastaajana. Luoja miten turhaa ja luoja miten tuttua. Ei kun mitään en myönnä omasta lapsuudestani…

Toinen koski. Toinen irvisti. Toinen matki ja toinen huusi. Toisen puoleisesta auton ikkunasta maisemat on niiiiin paljon parempia.

Ja auta armias, kun YouTuben muovailuvahavideossa munasta kuoriutui vain Tähkäpää eikä Ariel.

Toisella on aina kaikki paremmin. Parempi mekko, isompi haalari, hienompi barbien kampaus tai värikkäämpi piirustus.

Tyttöjen äitinä elämä on aikamoista draamaa.

Tyttöjen äitinä elämä on yhtä glitteriä, vaaleanpunaisia unelmia ja prinsessaleikkejä.

Mutta sen lisäksi myös kateutta, draamaa, paiskottuja ovia sekä silmien pyörittelyä.

Ja minun tyttöni ovat vasta 3 & 5 vuotiaita. Luojan kiitos 1 vuotiaamme ei vielä osaa olla draamalaama, vaikkakin tahtoa on kuin pienessä kylässä. Toki osaa hänkin jo loukkaantua, heittäytyä lattialle ja olla kateellinen toisen omasta.

Tyttötrio on elämäni upein asia. Upein, mutta myös ehdottomasti hulluin, raskain ja psykoosin partaille ajava asia. Sillä lailla hyvällä tavalla hulluksi tekevä.

Vahvat ja sopivasti kahelit pärjää elämässä. Olkoot he vahvoja niin minä vedän kahelin roolia.

Ja luojan kiitos on niitä helpompiakin päiviä olemassa. Tiistai on uusi maanantai.