Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Melkein kuukausi ilman päihteitä, miltä tuntuu?

Päihteetön vuosi 2020. Niin minä vähän uhosin ja tiedättekö mitä. Nyt tipattoman tammikuun jälkeen tuntuu siltä, että ehdottomasti sen aion toteuttaa. Kuukausi ilman päihteitä, miltä se on tuntunut?

Ei miltään. Oikeastaan. Ja sitten taas ihan sairaan hyvälle.

Viikonloppuna istuimme taas muutamassa pubissa ja litkin alkoholitonta siideriä sekä kahvia. Minulla oli hauskaa ja oli ihanaa, kun silmät eivät menneet sumeiksi illan aikana. Oli ihanaa, kun pääsi omalla autolla kotiin ja säästi taksirahat.

Oikeastaan tipattoman alkaessa tajusin aika nopeasti, että eihän se alkoholi anna elämääni yhtään mitään sellaista lisää, mitä tarvitsisin.

Päinvastoin se vain lisää jotain sellaista mitä en tarvitse.

Ainut tosin on se, että tässä kuukauden aikana päihteetön on vaihtunut humalattomaan. Tai oikeastaan paremminkin siihen, että otan ykkösoluen mukaan juomavalikoimaani. Miksi? No siksi, että minä tykkään kovasti bissestä ja jos olette koskaan alkoholitonta ja GLUTEENITONTA olutta juoneet niin..Noh. Ei se kovin bisseltä maistu.

Toisekseen se maksaa kolme kertaa enemmän kuin gluteeniton ykkösolut, joten siksikin. Saunaolut tai olut sipsien kanssa kuuluu siis päihteettömään vuoteeni 2020. Vai humalattomaan? Vai nimetäänkö se ”en menetä ajokuntoa kertakaan tänä vuonna” vuodeksi? Olisiko se paras, hah!

Viikonloppuna ravintolassa alkoholitonta inkivääriolutta litkiessäni tajusin, että alkoholittomuus tai melkein alkottomuus lisää oikeasti elämääni paljon mahdollisuuksia. Olisinko ennen mennyt festareille selvinpäin? EN. Ja viikonloppuna tajusin, että mehän voidaan mennä kesällä sinne festareille Uuteenkaupunkiin, kun ei tarvitse miettiä yökyläpaikkaa tai kallista kotimatkaa. KOSKA MINÄHÄN VOIN YÖLLÄ SITTEN AJAA KOTIIN. Mahtava oivallus.

Millaisia ajatuksia olen kokenut päätöksestäni? Ihmettelyjä? En kyllä. Mukavaa ja fiksua keskustelua asiasta johon olen vastannut rehellisesti aina, että alkoholi aiheuttaa enemmän tuskaa kuin nautintoa. Muutaman huulen heiton olen kuullut, että taasko vauva!? Ah haa, ei sentään.

Tupakoimattomuus on itseasiassa ottanut enemmän koville kuin alkottomuus. Mikä tuli kyllä yllätyksenä, kun enhän minä polta kuin silloin tällöin. On tehnyt mieli useasti ihan vaan toisten seurana, mutta sitäpä se suurin riippuvuus siinä hommassa onkin. Se on jollain tavalla sosiaalinen tapahtuma ja siihen jää koukkuun mielestäni enemmän kuin itse nikotiinin. Ennen olisin mennyt muiden seuraksi röökille, mitä nyt teen!?

Summa summarum; mitä enemmän olen ollut selvinpäin ja nähnyt humalaisia ympärilläni, sitä paremmin olen tajunnut, että se ei ole minun juttuni. En sano etteikö enää koskaan, mutta oikeastaan olen tajunnut, että en ole koskaan edes pitänyt siitä touhusta. En ole koskaan osannut sitä touhua ja se on aina ahdistanut.

Jotenkin vaan se silti on niin totuttu tapa, että siellä baarissa ei käydä selvinpäin ja se ulkona vietetty ilta vaatii viiniä ja olutta seurakseen, jotta olisi hauskaa.

Hauskaa minulla on ollut ilmankin. Itseasiassa hauskempaa. On mukavaa, kun juotavia juodessa ihmisten kasvot ei ala sekoittua massaan ja pysyn koko ajan sinä samana Laurana joka olen jokaikinen päivä. Parasta on se, että seuraavana päivänä hengitys ei haise pahalle ja aamulla ei särje pää. Ja mikä parasta; se alkoholin tuoma ahdistus pysyy kaukana. Edelleenkään en oikein tiedä mistä se johtuu, mutta monet ovat kertoneet kärsivänsä samasta vaivasta.

Kaiken kaikkiaan tipaton tammikuu on sujunut loistavasti ja helposti ja tipaton jatkuu. Tai melkein tipaton satunnaisen ykkösoluen kera.

Veri vetää terveys- ja sosiaalialalle sitten kuitenkin?

Avautusin jo hieman viime viikolla Instagramin puolella siitä, kun työpäivän jälkeen fliisin on välillä vähän ontto. Tykkään uudesta työstäni ja sen tuomasta helpotuksesta omaan arkeeni. Mutta sitten taas työpäivän jälkeen mietin, kenelle minun päivällä tekemästäni työstä on oikeasti hyötyä?

Ennen kosketin. Ennen kasvatin. Ennen autoin ja olin oikeasti läsnä. Nyt minun työni on tuottaa tulosta.

Onko siitä jollekin oikeasti ihan jollekin hyötyä? Toki on. Olen osa isompaa ”tiimiä” jolla on vaikutusta muidenkin työhön ja toimeentuloon. Tavallaan joo voin sanoa työpäivän jälkeen neuvoneeni ja auttaneeni jotain ihmistä.

Mutta en ole oikasti läsnä. Puhelimen päässä, mutta en juuri siinä.

Toki uusi työni mahdollistaa minulle sellaisia asioita joita en ikinä sosiaali- ja terveysalalta tule saamaan. Raha. Raha on tuolla erilaista kuin ennen. Se on vaihtelevaa, mutta sitä on mahdollisuus tienata ihan eri tavalla mitä ennen. Raha ei tuo onnea, mutta se myös antaa arkeeni jotain ekstraa. Kuten perjantaina antoi, kun pääsin töistä jo kolmen tunnin jälkeen. Kun olin rahalliset ja työni antamat tavoitteet saavuttanut jo siinä kohtaa päivää, niin lähdin aikaisemmin kotiin.

Ovatko filikseni vain tottumiskysymyksiä? Totunko tähän ajan myötä?

Toisaalta taas en todellakaan halua tottua siihen. En halua, että haluni ihan konkreettisesti auttaa toisia ihmisiä katoaa mihinkään. Parhaita puoliani ovat juurkin ystävällisyys, empatiakyky ja auttamishalu.

Olen onnellinen näistä ajatuksista. Kuten eräs minulle Instagramiin kommentoi: Joskus on mentävä kauas jotta voi nähdä lähelle. Se on viisaasti sanottu.

Olen mennyt kauas siitä mitä olen aina tehnyt, kun vaihdoin työpaikkaa. Ja se vaihdos on toiminut juuri niin kuin halusin; nään mitä aidan toisella puolella on. Välivaihe, joka näyttää minulle jotain aivan uutta ja antaa mahdollisuuden tehdä jotain aivan muuta ja tykästyä siihen.

Ja tiedättekö mikä näissä fiiliksistä on parasta? Vuosien kriiseilyn jälkeen taidan pikkuhiljaa saada vastauksen siihen isoon kysymykseen; mikä minusta tulee isona? Vielä en siihen osaa vastata, mutta pikku hiljaa tuntuu, että kyllä ne ihmiset ovat se minun juttuni.

Millä ammattinimikkeellä ja millä aikataululla? En tiedä. Mutta ensimmäistä kertaa oikeasti tuntuu siltä, että alan pikku hiljaa saada siihen vastauksia.

Ehkä löydän työn joka on sopivasti molempia; ihmistä ja jotain muuta. Ehkä lähden opiskelemaan. Ehkä teen tätä työtä kauan ja välivaiheeni kestää vuosia. Ken tietää.

Mutta pikkuhiljaa ne taitavat selvitä.