Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Kroppa muuttuu, mutta mieli ei pysy perässä

Otin itsestäni taas hieman muutoskuvia. Aktiivisen somettajan roolissa otan usein kuvia itsestäni ja nyt hetken olen potenut niistä hieman huonoa omaatuntoa. Olenko jotenkin hassussa asennossa? Vedänkö vatsaa sisään? Miksi minä näytän tältä? Huijaako nämä kuvat ja onko todellisuus toinen?

Nimittäin näytän kuvissa pienemmältä mitä olen. Omasta mielestäni. Kehoni on muuttunut paljon viime kuukausien aikana eikä mieli ole pysynyt perässä.

Kyllähän minä sen muutoksen tunnen. Olossani ja vaatteissani. Mutten vaan meinaa uskoa silmiäni. Katsokaas kun olen aina ajatellut, että hampaat irvessä pitäisi jaksaa vääntää ja laihduttaa jotta niitä muutoksia tulee.

Ja minä kun olen vain nauttinut tästä matkasta ilman pakkoa ja nälkiimtymistä.

Vaaka ei myöskään kerro mitään. Senkin olen tässä tajunnut. Näiden kuvien erona on tasan yksi kilo. Menkkaturvotuksen aikana ei ehkä sitäkään.

Välillä vaan tuijotan peiliä sekä kuvia ja ihmettelen olenko tuo oikeasti minä? Olen aina ajatellut, etten koskaan näyttäisi tältä koska minähän vihaan liikuntaa ja rakastan herkkuja. En usko omalla kohdallani dietteihin enkä laiskuuttani ole innostunut treenaamisesta.

Kunnes sitten rakastuin tähän matkaan. En edelleenkään laihduta tai ole dieetillä. En liiku ellei kiinnosta.

Mutta kun kiinnostaa. Koko ajan. Treenaaminen tuntuu niin ihanalta ja se fiilis sen jälkeen.

Ensimmäinen kuva kuvastaa lähtötilannetta josta helmikuussa lähdettiin liikenteeseen. Harmittaa, että kehityskuvia ei ole koko kropasta, koska koko keho on muuttunut todella paljon. Helmikuussa sain kuukauden ilmaisen salijäsenyyden silloisen työpaikkani viereiselle salille ja siitä se ajatus ja rakkaus sitten lähti.

Toinen kuva on otettu eilen. Maaliskuussa otin jäsenyyden uuden työpaikkani lähellä sijaitsevalle salille ja ehdin käymään siellä kolmisen viikkoa ennen Koronaa. Nyt olen vain treenannut kotona ja hieman katsonut mitä suuhun panen. Määriä, mutta erityisesti laatua. Herkuttelen viikonloppuisin ja jumppaa kun siltä tuntuu. Yleensä 4-5 kertaa viikossa.

Töitä muutosten eteen on tehty, mutta parasta on se, että se ei todellakaan ole tuntunut työltä. Muutokset motivoi, mutta suurin motivaattori on se, että miltä minusta tuntuu.

Olo on niin paljon vahvempi ja pirteämpi.

Minulta on kysytty miten olen pystynyt tähän. Vastaus on helppo; rakastamalla itse projektia. Rakastuminen siihen ei kuitenkaan ole helppoa, minultakin se vei vuosia. Viimeksi olen liikkunut näin joskus 14 vuotiaana, kun vielä harrastin futista.

Kokeile jaksaa kuukausi. Ota kuvia ja mittoja. Unohda vaaka ja koita rakastua matkaan. Uskon, että tällä tyylillä kyseessä on varvemmin elämäntapa eikä dietti. Dieetit voi olla hyvä potku alulle, mutta pidemmän päälle täytyy oppia uudet tavat ja tottumukset.

Toivon, että minä olen nyt oikeasti oppinut loppu elämäni ajaksi ja paluuta laiskuuteen ja huonoon syömiseen ei ole.

Salainen keino miten ehdin tehdä tämän kaiken

Tässä nyt taas muutaman kuukauden aikana olen tutustunut useampaan uuteen ihmiseen. Tustuessa minuun tulee aika äkkiä ilmi, että minulla on kolme lasta. Sitten puhutaan töistä ja aina jossain kohtaa tutustumista tulee ilmi se, että pyöritän tässä samassa tällaista somehärdelliä myös ja koitan treenata vähintään neljä kertaa viikossa.

Ja aika usein kysytään, että miten ihmeessä minulla riittää aika tähän kaikkeen! Ja nyt paljastan suuren salaisuuteni;

Ei minulla oikeastaan riitäkään. Tai ehkä aika riittäisi, mutta akut ei. Jostain on aina tingittävä jotta ehdin tehdä kaiken mitä sinä päivänä haluan.

Jos haluan kirjoittaa illalla koneella,  jää kämppä yleensä vähän mullin mallin. Jos haluan treenata, niin lapset saavat katsoa koko pikku kakkosen tai sitten somehommat ja televisiot jää siltä päivältä. Jos taas haluan, että kämppä kiiltää, niin en hankkisi lapsia. Haha. Ei vaan, mutta jos edes vähän haluan kesyttää kaaosta, niin silloin on tingittävä jostain muusta.

Onneksi olen aika hyvä kestämään kaaosta. Siksi aika usein ehdin treenata, tehdä somea ja katsoa Frendejä. Siksi meille ei arkisin kannata tulla yllätys vierailulle, hah.

Ei mutta oikeasti. Jos haluat äitinä ehtiä tehdä kaikkea kivaa,  niin jostain on tingittävä. Ja siltikään et muuten aina ehdi.

Suunnittelemalla ja sietämällä ehdin onneksi aika usein sitä mitä haluan. Minua ei niin pieni kaaos kotona haittaa, joten usein aika hyvällä omalla tunnolla levitän jumppamaton olkkarin lattialle vaikka tiskit olisi laittamatta ja leluja hieman edessä.

Blogini on kyllä hiljaisempi kuin ikinä. Joskus kirjoitin lähes joka päivä, nyt kaksi tai kolme kertaa viikossa. Se johtuu ajasta, mutta myös siitä, että Instgram on noussut niin vahvaksi tähän rinnalle. Siellä olenkin aika paljon aktiivisempi, se on helppo ja nopea väylä. Ja koska rakastan tätä hommaa, niin teen tätä silloin kun inspis iskee ja aikaa on. Mielummin harvemmin ja innolla,  kun vasemmalla kädellä, väkisin ja usein. Vaikka toisaalta aina yhtä spontaanisti kirjoitan ja ideoin näitä, oli tahti mikä tahansa. Suunnitelmallinen bloggaaminen ei ole koskaan ollut minun juttuni.

Onneni taitaa olla myös ollut se, että meidän lapset ei harrasta vielä mitään. Kaikki työn ja päiväkodin ulkopuolelle jäävä aika on oikeasti meidän aikaa. Sitten, kun tähän lisätään vielä lasten harrastukset, niin taitaa palettini mennä sekaisin.

Ajan suhteen ei ole ongelmaa siis niinkään, vaan jaksamisen. Koska kuten jokainen pienen ja vähän suuremman lapsen vanhempi tietää, niin paras aika omille jutuille on silloin kun lapset nukkuu. Iltaunisen olen tällöin jo ihan TÖÖT ja aivan valmis sohvalle.

On siis myös osattava sietää sitä, että aina ei ehdi vaikka haluaisi. Tämä on minulle vähän vaikeaa välillä kyllä. Ärsyttää kun ei jaksa, vaikka se on ihan normaalia.

Nimittäin aamu kuudesta ilta kahdeksaan saa painaa tukka putkella. On siis ihan ok olla välillä vähän enemmän väsynyt ja jättää ne hommat tekemättä. Ei meinaan ole pelkoa, että tämänhetkisessä elämäntilanteessa jäisi aktiivisuuskellon tavoite täyttymättä.

Kiireistä, mutta ihanaa. Eniten ehkä tässä arjessa minua innostaa se, että äitiyden rinnalle on tullut niin paljon muuta. Ihana työ, somehommat ja viimeisenä tämä treenaus. Arki on kyllä hektistä ja välillä niin täynnä touhua, että aika ja akut loppuu. Mutta kuitenkin tosi mielenkiintoista ja mielekästä arkea.

On vain osattava hyväksyä se,että aina ei ehdi kaikkea just sillä hetkellä. Niin minun aikani riittää tähän kaikkeen, vaikka ei se oikeasti riitäkään. Mietin yleensä kiireisenä päivänä mitä haluan tehdä eniten ja mitä vähiten ja sitten teen ja en tee niitä asioita. Yleensä kodin siisteys häviää kaikelle muulle ja se on okei. Minä siedän aika hyvin sotkua – mutta en likaa – joten panostan sitten arkisin paljon enemmän siihen kaikkeen muuhun arkiruljanssiin.

Yksinkertaista, vaan ei niin helppoa oppia olemaan välittämättä ja ehtimättä. Mutta kannattaa opetella, se vähentää aika paljon stressiä ja lisää arjen miellekkyyttä.