Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Päihteetön vuosi taisi olla 1/4 vuosi

Niin minä alkuvuodesta sanoin, että vietän päihteetöntä vuotta. Huhtikuussa synttäreideni kunniaksi rikoin sitä ensimmäisen kerran. Kesällä toisen. Kolmannen ja neljännen. 

Tänään menen ystäväni kolmikymppisille ja vaikka aluksi ajattelin meneväni autolla, niin tuolla viinipullo nyt jääkaapissa kylmenee. Kalenteria kun katsoo, niin tässä olisi tänä vuonna edessä vielä ainakin yhdet tuparit, toiset kolmikymppiset sekä minun suunnittelemat covid-19 kotibileet. Että tuota…Eihän alkoholia tarvitse tilaisuuskissa ottaa, mutta taidanpa ottaa.

Neljän kuukauden täysi päihteettömyys teki hyvää. Tarkastelin paljon omaa alkoholinkäyttöäni sekä sitä miten sitä tulevaisuudessa haluan käyttää. 

Alkoholi aiheutti minulle yhdessä vaiheessa kovaa ahdistusta. Jos muutama lasi teki sitä. Nyt taas viimeiset kerrat sitä käyttäessäni en ole kokenut sitä. Mistä johtuu? En tiedä. 

Tämä ei niin menestyksekäs päihteetön vuoteni kuitenkin opetti minulle, että se niin sanottu kohtuukäyttö ei ole minua varten. Kuulostaa hassulta sanoa näin, mutta avataan vähän tätä lausetta. Kohtuukäytöllä tarkoitan niitä kuuluisia muutamia ja yksiä. Ruokapöydässä, saunassa, perhejuhlissa, kotisohvalla leffan seurana…Näitä muutamia tarkoitan  kohtuukäytöllä. Toki siis alkoholia aina kuuluu ottaa kohtuudella ja järkevästi – siinä joskus epäonnistuen, hah – mutta minulle selvästi sopii se, että yhdet on kokista ja illanistujaiset viiniä ja bisseä.

Miksi näin?

No ihan siksi, että huomaan niiden muutamien tai yksien vaikuttavan hirveästi unenlaatuuni, fyysiseen hyvinvointiini sekä vatsaani. Kun sen yhden ottaa aika helposti. Ravintolassa, saunassa ja illalla sohvalla viaplayn seurana. Eikö vaan? Ja jos yhden jälkeen menen nukkumaan, niin huomaan nukkuvani paljon huonommin ja herääväni useammin. Janottaa, pissattaa ja niin edelleen. 

Ja sitten se toinen puoli. Onhan se nyt vaan välillä tosi rentouttavaa ottaa ja juhlia. Kuitenkin niin vanhaksi tässä on tultu, että pakko myöntää yksi asia; se vesilasi on todellakin se illan paras kaveri bissen seurana. Ilman sitä olo on aika rapsakka seuraavana päivänä. Ei ole vanhaksi tuleminen, hah. 

Loppuelämän päihteettömyys ei ollut missään vaiheessa tavoitteena, vaan oman käytön tarkasteleminen ja ajatustyö. Ja lopputulemana ja kokeen keskeyttäneenä voin todeta; minulle sopii harvemmin ja silloin muutama enemmän, kuin ne kuuluisat yhdet useammin. Alkoholilla on oma paikkansa ja aikansa juhliessa, mutta arkeeni se ei taida mahtua ja sopia edes pieninä annoksina.

Nakkina minulla oli se silmien laserleikkaus jos päihteettömässä vuodessa onnistun. No en onnistunut. Eikä oikeastaan ollut enää motivaatiota edes onnistua, koska alkuvuoden postauksessa sanoin, että alkoholi aiheuttaa vain ahdistusta ja epämukavuutta, mutta nyt viime kerrat minulla on ollut vain superkivaa. Siitä huolimatta että tukkaan vähän on sattunut. Paitsi viimeksi, silloin vain tanssin niin kovaa, että jalat särki! Ja vettä kului, se taisi olla se taikasana.

No nyt eksyttiin taas raiteilta. Kuitenkin siis varmaan yritin sitä sanoa, että pienen tauon ja ajatustyön jälkeen alkoholi on ihan jees. En vain ole koskaan tainnut prosessoida asiaa ja omaa suhtautumistani alkoholiin. Koska myös lapset ja äitiys on paljon muuttanut tätä ajatustapaa ja omaa käyttöäni. 

Niin se laserleikkaus. Aikuisuudessa parasta ja pahinta on se, että kaikki houkutukset on kättenulottuvilla. Kuin myös kaikki päätökset. En toteuttanut päihteetöntä vuotta, mutta leikkaukseen menen silti. En ehkä ihan tänä vuonna ehdi – ole varaa – mutta kyllä minä sinne vielä menen. Toivottavasti ennen ensi kesänä saisin nauttia pilipali aurinkolaseista ilman vahvuuksia!

Epäonnistumisesta huolimatta opin paljon. Tai voiko omassa haasteesaaan epäonnistua? Haasteessa jonka heittäessäni käytin sanaa ehkä ja mainitsin mahdollisuudesta rikkoa ehdottomuutta. No kuten todettu ja huomattu, ehdottomuus ei ole minun juttuni missään asiassa, hah. Mutta opin kyllä. Pääni sisällä hyvinkin paljon,  mutta myös omasta kropastani. Se voi ilman alkoholia paljon paremmin, mutta mieli halajaa viinin kanssa välillä juhlimaan ja sekin on tosi ok. Mielummin harvemmin ja vähän enemmän, kuin saunabisse tai leffaviini joka perjantai-ilta. 

Kuten työterveyshoitajani tarkastuksessa sanoi; hyvässä seurassa aina silloin tällöin se on oikein mukavaa ja ei tapa ketään! Vaikkakin lauantai aamuna rääkkijumppa tai sali on niin paljon enemmän minun juttuni nykyään, niin kyllä se juhliminenkin mukavaa on.

Joku heitti minulle hetki sitten 100 päivän herkuttomuushaasteen, mutta kuten huomattu; ehdottomuus ei todellakaan ole minun juttuni. Kaikkea kohtuudella ja oma fiilis edellä. Neljä kuukautta mentiin ilman ja se teki hyvää. Loppuvuosi mennään fiilis edellä ja hauskaa pitäen. Ja muistaen juoda vettä!!

P.s Minä  väitän myös, että tässä elämäntilanteessa se univelka on juhlimisen jälkimainingeista se kaikkein pahin osuus. Autolla baarissa ollessani olo oli kuin olisi juonut koko illan ja palautuminen valvomisesta kesti kaksi päivää. Vanhaksi ei ole tuleminen, joko tämän tarpeeksi monesti sanoin, hah.

Ihan kuin normaali pariskunta

Illalla hän latasi kahvinkeittimen. Aamulla herätessäni kahvin tuoksu leijaili keittiöstä ja tuoli hieman kolisi. En jaksanut nousta, vaan jäin vielä hetkeksi makoilemaan sänkyyn. Tullessani keittiöön hän oli jo melkein valmis, kun minä vasta kaadoin ensimmäistä kuppiani. Hän kuitenkin sanoi; tässä me ollaan molemmat aamukahvilla samaan aikaan. Ihan kuin normaalit ihmiset!

Aluksi pelkäsin miten hänen vuorotyönsä vaihtaminen päivätyöhön vaikuttaa meihin. Vaikka niinä viikkoina, kun emme nähneet oli ikävä, niin ajattelin sen myös helposti olevan shokki, kun sitten nähdäänkin koko ajan. Mutta päinvastoin. Kaikki on ollut vain positiivista.
Meitä on kaksi iltatoimissa melkein aina. Toinen pesee lasten hampaat, toinen laittaa iltapalatiskit. Minä vien päiväkotiin, hän hakee. Eilen hän hoiti kaikki lasten asiat iltapäiväkerhosta kaverisynttäreihin, kun minä menin salille suoraa töistä. Tänään me olemme kotona melkein samaan aikaan ja saamme aloittaa viikonlopun ilman, että toinen tulisi vasta lauantain aamuyöllä kotiin.
Arki on ollut aina ihanaa, mutta nyt se on vielä ihanampaa. Oma stressini hälveni kokonaan ja lapset saavat nauttia isän seurasta paljon enemmän kuin ennen. Minä en joudu menemään yksin nukkumaan iltaisin ja kaupassa voi käydä koska vaan, kun toinen voi olla kotona lasten kanssa. 
Tällaistako ne stereotyyppiset ”normaalit” perheet farmarivolvoineen ja kasistaneljään työpäivineen elää? Aika ihanaa! Kaikkeen tottuu, mutta hevillä minä en tästä enää luopuisi. Kyllä se vuorotyöläisen puolisona oleminen menetteli myös, mutta nyt kun on saanut maistaa tätä kahden vanhemman arkea, niin tietää miten paljon helpompaa se on näin.
7 vuoden jälkeen tämä tuntuu niin lottovoittolta.