Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

V!@#n ferritiini

Olen tällä hetkellä hyvin turhautunut. Että jos positiivista postausta etsit, niin suosittelen klikkaamaan jonkun muun kirjoituksen. Minä aion nimittäin napista ja valittaa omasta olostani ja purkaa turhautumistani tänne teille.

Hiton vatsakivut ja ibs. Hiton ferritiini.
Kävin tosiaan siellä MSAS analyysissa ja siitä lähtien olen noudattanut maidotonta ruokavaliota gluteenittoman lisäksi. Ja tiedättekö mitä? Vatsani ei ole koskaan ollut näin hyvässä kunnossa! Ei turvota, ei ilmavaivoja ja sen sellaista. Ei mitään!
Ja sitten taas vatsani on kipeämpi kuin koskaan. Kiitos rautalisän. Kipu on kuitenkin erilaista, polttavaa. Sellaista jota minulle tulee gluteenista. Polttoja ja ihan fyysistä pahoinvointia. Tänään aamulla oli samanlainen etova ja heikko olo kuin alkuraskaudessa.
Testissä on nyt kolmas rautalisä. Olen saanut monta vinkkiä hellävaraisista tuotteista, mutta niissä taas raudan määrä on tosi pieni. Ja kun ferritiiniki on 9,3 niin siihen ei pieni määrä rautaa varmaan riitä sitä nostamaan halutulle tasolle. Ainakaan nopeasti.
Ruokavaliosta olen yrittänyt tehdä rautapitoisen sekä rautaystävällisen. Vähentänyt kahvia ja pitänyt huolta etten juo kalsiumia tai kahvia ruoan päälle tai ennen ruokaa. Vaan voihan vehnäleipä tätä turhautumista vatsani kanssa.
Turhauttaa ajatella, että ilman alhaista ferritiiniä vatsani olisi elämäni kunnossa. Kun tuntuu, että vihdoin löysin ratkaisun ikuisiin vatsavaivoihin, niin tulee uusi este joka pistää vatsan sekaisin. Toki joku sanoi, että suoliston hyvinvointi parani, kun ferritiiniarvot nousi.
Liityin Facebookissa muutamaan raudanpuutos ryhmään ja olen selaillut paljon netin syövereissä. Tietoa on tullut paljon lisää mutta samalla myös turhautuminen on lisääntynyt; jos olisin osannut laskea kaikki oireet yhteen, niin olisinko näin syvällä tässä suossa? Vai osannut aikaisemmin puuttua olooni? Turhauttavaa. Mutta kun eihän tämä ”muotitauti” voi minuun iskeä.
Tuntuu, että olen aika syvällä tässä suossa nyt. Olo vaihtelee päivittäin, mutta välillä on päiviä, kun olo on toai sumuinen, humalainen ja pysähtynyt. Elämäniloa kyllä on, muttei voimia nauttia siitä aina. Se kuvaa oloani tosi hyvin. Tänäänkin on ollut aivan kamala päivä ja olen monesti havahtunut omista ajatuksistani tyhjyyteen tuijottaen. Naurattaa, mutta en jaksa nauraa. Huonolle päivälle on syy; ferritiiniväsymyksen lisäksi pitkästä aikaa tosi huonosti nukuttu yö sekä eilinen treeni salilla. Keho ei saanut treenin jälkeen palautua ja sumu vain lisääntyi.
Ja mitä urheiluun tulee, niin sekin turhauttaa. Tai turhauttaa se, että en tiedä mitä sen kanssa tekisin. Osa lääkäreistä ja lähteistä on ollut sitä mieltä, että sykettä nostavaa urheilua tulisi välttää ferritiinien ollessa matalalla. Osa sanoi, että vain kesätyvyysurheilua. Osa sanoi, että omaa vointia ja jaksamista seuraillen. Eli mikä on oikein!? Varsinkin, kun treenatessa minulla ei ole mitään ihmeellisiä oireita, sydämentykytyksiä tai heikotusta.
Omaa kehoa kuunnelle tässä on mentykin. Urheilu antaa minulle niin paljon, että hevillä en siis ole valmis luopumaan. Se antaa sumun keskelle energiaa, omaa aikaa ja henkistä hyvinvointia. Se auttaa myös vatsaoireisiin paremmin kuin mitkään kauratyynyt tai pierut. Väitän myös ettei treenini ole niin kuormittavia, että niistä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta tiedä sitten. Onneksi muutaman viikon päästä pääsen lääkäriin.
Toivon vain, että kohdalleni osuu osaava lääkäri joka on perillä raudanpuutteesta ilman anemiaa ja osaa ottaa oireeni tosissaan sekä auttaa minut tästä suosta ylöspäin. Jos asiat menisi niin kuin haluaisin niin pääsisin rautainfuusioon. Mutta sinne on ilmeisesti helkutin vaikea päästä. Toki yksityisellä,  mutta sen hinnaksi tulee sitten satoja euroja.
Ehkä turhauttavinta tässä on se tosiaan, että matka on pitkä ja tällä vatsalla hyvinkin kuoppainen. Olen kaikki mulle nyt heti tyyppiä joten tämä tuntuu tuskaisen pitkältä taipaleelta. Varsinkaan kun ei ole tietoa siitä, koska tämä sumu, väsymys ja alakuloisuus poistuu.
Turhauttaa. Kuten varmaan jo tajusitte. Maanantain avautuminen oli tässä. Mutta tiedättekö; olen tällä hetkellä vain niin helvetin väsynyt olemaan väsynyt. 

Aamuisin olen huono äiti

En aina. Mutta tänään olin. Ja joskus ennenkin olen ollut.

Kyllä te tiedätte ne tilanteet,  kun kello käy. Aika vastaan lapset. Äiti vastaan työ. Ja lopulta kukaan ei ole voittaja ja kaikilla on paha mieli. 

Kun ei löydy oikeanlaisia sukkia eikä ennen kelvanneet kelpaakaan. Ollaan unohdettu laittaa illalla vaatteet valmiiksi ja mikään mekko ei kelpaa. Tukka on huonosti ja se lempikoru on häviksissä. Sillä aikaa, kun me kuumeisesti etsitään niitä oikeanlaisia sukkia jotka löydämme eriparina kuivausrummusta on taapero läästinyt hammastahnaa peilin täyteen.

Mielessäni päästän liiankin pitkän litanian kirosanoja ja koitan laskea kymmeneen. Tiedän, että syli ja halit auttaisivat, mutta kello on nyt eri mieltä. Ei meillä ole aikaa istua vartiksi alas. Pikahalit vaihdetaan, mutta vittuakos se mitään auttaa.

Anteeksi kirosana, mutta sellainen olo minulla aamulla oli. Tiesin mitä voisin tehdä jotta pääsisimme hyvillä mielin lähtemään, mutta samalla totesin, että minulla ei todellakaan ole aikaa siihen. Ja äitinä sekä varhaiskasvattajana tiesin, että seuraavaksi tekemäni asia ei ole se rakentavin ratkaisu, mutta tein sen silti.

Korotin ääntäni ja lopulta lähdettiin väkisin t-paita päällä päiväkotiin. Kun ei ole aikaa. 

Kun pääsin päiväkodin parkkipaikalla autoon, niin meinasi itku tulla. Niin paha mieli minulla oli. Oli kurjaa jättää toinen kökön aamun jälkeen itkien toisen aikuisen huomaan. Miksi, oi miksi lapset ei ymmärrä mitä sana kiire tarkoittaa!? En se ole minä, se on se kiire.

Miksi aamut on välillä niin vaikeita? Miksi jostain asioista tulee huono omatunto pitkäksikin aikaa, vaikka tiedän samalla, että se on ihan inhimillistä? Me sovittiin, pyydettiin anteeksi ja kerrottiin että rakastetaan ennen kuin aamulla erottiin töihin ja päiväkotiin. Silti jäi niin paska fiilis, että koko aamu meni ihan pihalle ja vähän väliä pidättelin itkua.

Ei ole helppoa olla herkkä äiti. Ei ole helppoa olla vahvatahtoinen ja vaatteistaan tarkka viisvee. Ei ole helppoa olla tätä kaikkea joka aamu.

Sitten vielä töissä kuulin, että unohdin taaperon eväsretki eväät. Taas. Ja kun aamulla vielä hehkutin, että tänään ostetaan herkkueväät huomiselle retkelle. Meinasi taas tulla itku. Vaikka päivien sekoittaminen on inhimillistä, niin olin aivan rikki mokastani. Eväsretki on taaperon lempiasia päiväkodissa.

Rakennan tästä kaikesta itselleni kärsimysmielikuvan. Mielikuvan jossa lapseni itkua tihrustavat koko päivän päiväkodissa sekä eväsretkellä, koska äiti oli niin huono äiti tänään. Vaikka tiedän, että se ei ole totta, niin on vaikea päästä siitä mielikuvasta ja fiiliksestä eroon.

Ja kun tiedän, että iltapäivällä minulla on kaksi maailman rakastavaisinta ja iloisinta lasta päiväkodin aidan takana odottamassa. Tiedän,  että se ilo ja rakkaus on aitoa eivätkä he edes muista aamuista fiaskoa. Silti, silti on niin kurja fiilis tällaisten aamujen jälkeen.

Tänään laitamme illalla vaatteet valmiiksi. Ostan kaupasta eväät ja vien hätävaran autoon odottamaan seuraavaa eväsunohdusta. Tänään halitaan, pussaillaan ja halitaan vielä vähän lisää. Lapset ovat asian varmasti jo unohtaneet, mutta oma kökköfiilikseni säilyi koko päivän. 

Minä ymmärrän aamukiukun. Minä tiedän miten pitäisi ja kannattaisi toimia, mutta silti teen väärin tai en aina ehdi perehtymään kiukun kesyttämiseen juuri sillä hetkellä. Minä tiedän myös sen, että vanhempana minun tehtäväni on olla se kurja joskus ja lapsilta voi olettaa tietynlaista toimintaa aamuisin ikätason mukaan.  Joskus sitä huonoa aamu ei vaan voi estää, vaikka olisi aikaa ja kasvatustyylejä. Lapset eivät aina vaan toimi samalla tavalla. Eikä me aikuisetkaan.

On vaan niin paljon helpompi olla inhimillinen ja armahtava muita äitejä kohtaan kuin itseään kohtaan.