Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Ihan vain kuulumisia

 Aikuisten makkarista kuuluu spotifyn lasten podcastin ääni. Kohta kömmin sänkyyni ja vieressä makoilee yksi ja lattialla patjoilla kaksi muuta. Otin tytöt ”yökylään”, kun mies on reissun päällä. Työjuttuja ja on vain yhden yön onneksi poissa. Mutta tiedättekö, me ollaan viimeksi oltu yö erossa varmaan silloin, kun kuopuksemme reilu kolme vuotta sitten syntyi. Silloinkin vain yksi yö.

Hassua, mutta johtunee kai suureksi osaksi myös meidän ihanasta lähipiiristä joka mahdollistaa sen, että tytöt ovat yökylässä aina silloin tällöin ja saadaan yhdessä nukkua myöhään. Ei ole siis yksin kummankaan tarvinnut ennen tätä karata hotelliin yöksi. Työhommissa edelleen, mutta ei varmaan kovin kamalaa ole nukkua hotellin lakanoissa yksin ensi yönä.


Viikonloppuna saimme taas vähän ladata akkuja, kun olimme ystäväni luona istumassa iltaa paljuilun ja karaoken merkeissä. Oli kyllä ihanaa, vaikka fyysistä latautumista ei tapahtunutkaan. Miten onkin niin, että kun lapset ei ole kotona niin silti herään kello kahdeksan aamulla!? Ihan sama vaikka miten olisi viime yönä valvonut myöhään.

Työni varhaiskasvatuksen opettajana on lähtenyt hyvin käyntiin. Olen päässyt työn makuun ja nauttinut täysin rinnoin pienten kanssa työskentelystä. Mitä ihanaa lievitystä vauvakuumeeseen! Silloin julkaistessani täällä somessa sen, että aloitan epäpätevänä opettajana työskentelyn, tuli paljon tosi hyvää ja rakentavaa keskustelua meistä epäpätevistä opettajista. Haluan ehdottomasti palata vielä asiaan koko postauksen verran, kun vain joskus ehdin alas istumaan ja jäsentelemään ajatuksiani enemmän.

Harvemmin nimittäin täällä enää niin kantaa ottavia asia tekstejä näkyykään, koska yksinkertaisesti jaksaminen ja aika ei vain riitä sellaiseen. Niihin on niin keskityttävä, koska niistä herää aina keskustelua ja haluan sen olevan sitten rakentavaa ja hedelmällistä omalta osaltani! 

Viime päivät – kuukaudet, viikot – olen muutenkin miettinyt tätä blogini kohtaloa. Intoa olisi, mutta kun se syttyy ei usein aika riitä. Pitäisikö vain unohtaa koko blogi ja keskittyä Instagramiin? Ei ainakaan vielä, vielä muutama muuttuja elämääni niin se on edessä. Mitä ja koska ne muuttujat on, en tiedä. Mutta faktahan on se, että aika on välillä aika kortilla meikäläisellä.

Ensi viikonloppuna menemme kylpylään perheen kesken. Miten ihanaa. Pääsen minäkin niihin hotellilakanoihin, vaikkakaan en osaa nukkua niissä. Oma sänky, paras sänky. Muualla ei uni tule. Paitsi laivalla. Oi miten hyvin siinä hurinassa ja pimeydessä nukun.

Pääsisipä laivalle. Baariin. Tykyiltoihin. Lasten kanssa hoploppiin ja elokuviin. Uimaan ja kesällä festareille. 

Koskakohan elämä palaa normaaliksi? Vai palaako koskaan? Ja koskakohan me päiväkodin henkilökunta saadaan mahdollisuus hakea rokotteet? 

Nyt hyvää yötä. Rivi pörröpäitä kutsuu väsynyttä, mutta onnellista äitiä.

P.s Rautalisä meni vaihtoon. Onneksi pahin ferritiinisumu on hälvennyt, mutta vatsavaivat ovat olleet läsnä jo muutamia viikkoja. Juuri ne poltot ja kouristukset jotka rautalääkkeestä johtuu. Hitsit!

Relataan. Ei ne lapset siihen lumen syömiseen kuole.

Seurasin tänään sivusilmällä keskustelua jossa sivuttiin jokaiselle näin talvena tuttua aihetta; lasten lumen syöminen. Kuinka monta kertaa yhden ulkoilun aikana täytyy sanoa lapsille, että älä syö sitä lunta. Älä, älä ja älä!! Olen useasti pohtinut, että mitä järkeä siinä kiellossa on.

Kun ne lapset syö sitä kuitenkin. Ja eihän se mitään ydinjätettä ole, vaan lunta. Ihan tavallista lunta.

 Ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä tekstiä, niin toden totta googletin onko lumen syöminen vaarallista. Joo muutaman silmäyksen jälkeen tulin juuri siihen tulokseen minkä jo oikeastaan ounastelinkin ; jos kakka – kirjaimellisesti – nakki käy, niin lumessa voi olla kakkabakteereja joista lapsi saa vatsataudin. Ja ehkä sitä saavikaupalla ei kannata syödä, eihän se puhdasta ole

MUTTA

Syöhän lapset keppejä. Hiekkaa, räkää, pölyä. Keksejä pissaisilla sormilla ja niin edelleen. Voisin melkeinpä vannoa, että se lumi ei ole likaisin asia jonka lapsi laittaa päivän aikana suuhunsa.

Ja siltikin löydän aina itseni kieltämästä lapsiani syömästä lunta. Ja töissä tietysti kiellän myös. Mutta pakko myöntää, että rupean olemaan tässä kieltämishommassa aika laiska. Kun ne syö sitä lunta kuitenkin. Vaikka sitä olisi sulatettu ja tutkittu miten paljon, niin sen herkullisuutta ei vaan voi estää. Yksinkertaisesti pieni lapsi ei vaan pysty kontrolloimaan omaa käytöstään sen herkullisen lumen edessä niin, että kertalaakista – tai koskaan – tottelisi kehoitusta olla syömättä luonnon omaa jäätelöä. Meille ötököitä ja kakkabakteereja täynnä olevaa lunta, lapsille ääretön jätskibuffa.

Ehkä siis vaihdan mantran älä syö lunta sellaiseen mantraan kuin älä syö keltaista lunta. Hah. Ei mutta oikeasti. Se kun ei mitään oikeasti auta. Muistan itsekin lapsuudestani sen, että kerran ensimmäisellä luokalla koulumatka kesti tolkuttoman kauan, koska olimme kaverini kanssa tikkarimetsässä. Eli syömässä puiden oksilta lunta. Saatinpahan päivän protskut hämähäkeistä hei! Ja hengissä tässä ollaan siltikin.

Itsehän sain lapseni syömästä jäätä ulkona sillä, että lupasin jäädyttää heille iltapalaksi jääpaloja. Siinä he sitten tyytyväisinä rouskuttivat gurmee iltapalaansa keittiönpöydän ääressä.

Se on vaan lunta. Ja sitä on ilmeisesti aivan helkkaristi aamulla taas auton päällä. Ehkä sanonkin siis lapsilleni, että saatte syödä lunta niin paljon kuin jaksatte kunhan syötte sen auton päältä. Jäisipähän minulle vähemmän harjattavaa!

 

Viiiitsi vitsi. Ehkä. 

Tiivistettynä tämä teksti; relataan.