Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Minäkö puhelinriippuvainen? Oi kyllä!

Puhelin vastaan oikea elämä. Kumpi voittaa? Olen aina ajatellut, että puhelimen käyttöni on pientä. On ehkä johonkin verrattuna, mutta eilen kysyin itseltäni kysymyksen; Minäkö puhelinriippuvainen? Oi kyllä!

 

Sammutin eilen puhelimeni mobiilidatan, kun pääsin töistä. On lähiaikoina nimittäin tuntunut, että olen vähän koko ajan töissä ja jonkun tavoitettavana. Ensin hoidan kahdeksan tuntia muiden lapsia, sitten tulen kotiin ja vaikuttajahommien to do lista alkaa pyöriä päässä. Vaikka selaisin puhlimella omaa instagramia niin sometyöasiat pyörivät päässäni. Olen hiljentänyt kännykästä ja älykellostani kaikki muut ilmoitukset paitsi whats app, tekstiviestit, sähköpostit ja puhelut. Silti tuntuu, että koko ajan ranteessa värisee.

 

Siksi suljin netin kokonaan. Ja voi että miten ihanaa se oli! Muutama tunti ilman puhelinta oli todella rentouttavaa. Ja outua.

 

Vaikka vain ”nopeasti” vilkaisen Instgramin tykkäykset tai luen yhden sähköpostin, niin uppoudun siihen ainakin kahdeksi minuutiksi. Vaikka vain nopeasti vilkaisen kellostani whats app viestin, niin se irroittaa minut juuri siitä hetkestä. On vaikea keskittyä olemaan läsnä, kun pitäisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Toisessa todellisuudessa ja tässä nyt heti.

 

Ja kun ei oikeasti edes pitäisi. Siellä internetissä ei ole mitään sellaista joka ei odottaisi minua vielä muutaman tunnin päästä siellä. Olen aina pitänty sen linjan, että jos asia tulee whast appin kautta, niin saattaa mennä tovi jos toinenkin etten vastaa siihen. Jos on jotain tärkeää, jos on jotain hälyttäävää, niin minulle voi soittaa. Olen lipsunut tästä aika paljon ja ylipäätänsä koko kännykän käytöstäni.

 

Ei ole kauakaan (ehkä 1,5 vuotta), kun minä vielä ihan oikeasti sammutin aina puhelimeni mobiilidatan, kun en käyttänyt puhelinta. Mikään ei piipannut ja värissyt koko ajan. Kaikki läheiseni ja ystäväni tiesivät, että toimin näin. Moni laittoi minulle erikseen tekstiviestin; katso whats app! Ah hah haa. Voi niitä aikoja. Niissä oli kyllä etunsa. Puhelin on ihana ja helpottava kapistus, mutta samalla ihan pelottavan koukuttava.

 

Paljon puhutaan siitä miten lapsen kärsivät vanhempiensa puhelimen käytöstä ja se vie lapsilta huomiota. Se on ihan totta ja tärkeä puheenaihe. Minä voi ainakin heti nostaa käden ylös ja huutaa HEP, meillä ainakin lapset joutuvat joskus herättämään aikuisen kännykän näytön takaa. Joskus sanon heille jopa, että odotapa vähän äidillä on tässä tämä juttu nyt kesken. Tästä voisin kirjoittaa kokonaan oman postauksen kyllä vielä, kun on iso ja tärkeä aihe.

 

Omassa olossani huomasin eilen myös, etten ollut yhtään niin kärttyisä, kun puhelin ei ollut vähän väliä kädessä. . Okei olin myös kuoleman väsynyt ja zombie eli hiljainen, mutta tuntui, että kun oli ”vapaa puhelimesta” niin olo oli kevyempi. Ei ärsyttänyt kun kukaan ei keskeyttänyt ja palauttanut toisesta todellisuudesta tähän maailmaan. Olin enemmän kiinni hetkessä ja ihan oikeasti rentouduin. Istuin sohvalla kahvikuppi kädessä ja katsoin kun lapset värittivät värityskirjojaan ja höpöttelivät keskenään. Istuin ihan hiljaa ja vain olin. Oli niin rauhallista ja rentouttavaa. Kunnes alkoi sisarustappelut..  Ja jouduin hei kaivamaan KEITTOKIRJAN kaapista, kun tein pannukakkua iltapalaksi. En muistanut ohjetta enkä voinut nopeasti googlettaa sitä. Kuinka ihanan ”vanhanaikaista” ! Virkistävä ja herättelevä kokemus olla ilman puhelinta. Internet on kyllä ihana, mutta mutta..

 

Summa summarun; taidan tehdä tänään saman. Koitan ajaa itselleni läpi tämän taas tavaksi. On pelottavaa ja surullista ajatella miten riippuvainen minäkin oikeasti siitä puhelimesta olen. Okei, teen somea sivutyönä ja se vie ison siivun ruutuajastani MUTTA teen sillä myös niin paljon kaikkea turhaa ja ei välttämätöntä. On jotenkin pelottava ajatus miten paljon iloni ja ajankuluni on siitä pienestä kapistukseta kiinni. Oikea elämä kun on tässä ja nyt. Oli meinaan hyvin monta hetkeä, kun tottumuksesta meinasin kaivaa puhelimen taskustani. Herättävän monta hetkeä, kun olisin rentoutumisen sijasta näprännyt luuriani ihan vain siksi, kun ei mukamas parempaa tekemistä olisi ollut. Ja kyllä muuten aina oli. Kuten ihan vain se oleminen sohvalla kahvia hörppien ja ajatus karkaillen.

 

Me huolettomat Helenat

Koululaisemme talsi eräs päivä koulusta kotiin tyytyväisenä. Syötiin välipalaa, tehtiin läksyjä. Päivällistä ja pikkukakkosta. Päätimme lähteä illalla vielä luistelemaan perheen kanssa jolloin ykkönen sanoi, että unohti luistimet koulun katokseen. Eräs aamu hän meinasi unohtaa luistimet eteiseen minuutti sen jälkeen, kun oli ne hänen käteensä laittanut. Esimerkkejä on monta ja tiedättekö mitä; hän on aivan kuten äitinsä.

Vähän sellainen huoleton Helena.

Huolettomuus on yksi parhaista sekä pahimmista luonteenpiirteistäni. Erityisesti järjestelmälliset ihmiset saattavat kauhistua tyylistäsi ja saada siitä harmaita hiuksia. Sitten taas esimerkiksi työssäni varhaiskasvattajana ja kolmen lapsen äitinä se on suuri etu.

Jos unohtaa ne kaikki unohdetut tapaamiset, vääriin paikkoihin unohtuneet maalipurkit ja lasten hukkuneet retkieväät. Hupsista.

Mutta etu on se, että meillä huolettomilla Helenoilla on aikamoinen kyky sietää kaaosta. Ei paljon haittaa tiskivuoret, pieni kiire tai miljoonan asian multitaskaus, kun niitä on harjoitellut koko elämänsä. Kaaosta on pakko katsokaas sietää, kun on itse yhtä kävelevää kaaosta. 

Huoleton Helena ei myöskään ota asioita kovin vakavasti kovin helposti. Huoleton Helena vaan nauraa ja sanoo, että kyllä se siitä ja kaikesta selviää. Tiedän, ihan hitokseen raivostuttavaa osan mielestä jos luonteet eroaa suuresti toisistaan. Mutta sellaisia me huolettomat Helenat ollaan.

Tänään nauroin aivan hitokseen, kun törmäsin lauseeseen jonka voisin tatuoida selkääni; i swear i have it all together. I just forgot where i put it. 

Sopii. Kaikkeen. Koko elämääni. Niin minuun. Me huolettomat Helenat olemme vähän sellaisia, että emme keksitty mihinkään ja taas samalla kaikkeen. Sitten vain kaikki katoaa. Suunnitelmat, tavarat, aikataulut. You name it.

Olen petrannut kyllä. Pakko. Kun vastuu töissä ja wilmaviestit lisääntyy, niin on pakko alkaa olemaan vähän vähemmän kaaosmuija. Kompastellen edetään oikeaan suuntaan.

Huoleton Helena ei suinkaan ole elämässä huoleton. Vain huoleton huithaippeli suunnitelmissa ja järjestyksessä. Ja näemmä olen Helena nimen lisäksi siirtänyt lapsilleni osan tästä luonteestani. Ainakin esikoiselle, päiväkoti-ikäiset eivät ole vielä päässeet näyttämään kynsiään ja sisäistä kaaostaan.

Mistäkö tällainen kirjoitus juonsi juurensa tänään? No siitä, kun muu perhe lähti evakkoon ja minä sain siivota rauhassa. Seurasin nenälleni raikasta sitruunan tuoksua, kun unohdin minne olin moppiämpärin laskenut. Hetken kiertelin kotiamme ja totesin, että 121 neliötä on jo vähän nolo määrä hukata noinkin iso asia. Mutta kun siinä samalla vaihdoin spotifyn biisejä, whatsappailin ja tein jauhelihakeittoa.

Että sellaista tänään tänne. Hallittua kaaosta, kadonneita moppeja. Ihan perus huolettoman LauraHELENAN sunnuntai.