Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Nyt on aika nauttia hetkestä.

Istuin viikko sitten meidän saunassa. Huomasin, että löylykauhamme varsi oli puuta. Mustaa puuta. Ei oleellinen tieto teille, mutta meillä se kauha on ollut kolme vuotta. Enkä ole koskaan ajatellut sitä kauhaa sen enempää, vaikka olen sitä monta kertaa koskenut. Luulin, että kauha olisi muovia.

 

Kauhan havainnoiminen sai minut miettimään, ettäkö näin ajatuksissani koko ajan olen? Olenko kadottanut sen jalon taidon havainnoida sitä kaikkea tärkeää ja turhaa mitä ympärillä tapahtuu? Olenko niin kiireinen, ajatuksissani ja naama kiinni kännykässä etten kuule lintujen lauluja ja kadunvarsien kukkia?

 

Menipäs dramaattiseksi. Mutta tässä on yksi syy blogini lopettamiselle – jo ennen kuin vain tuijotin ja havainnoin saunassa löylykauhaa. Minä haluan nauttia hetkestä ja siitä oikeasta elämästä enemmän.

 

Ehkä syy tälle itsepohdiskelulle on myös työni. Kun koko päivän viettää lasten kanssa ja seuraa innostuneena sitä miten he imevät maailmaa itseensä tutkimalla, niin sitä tulee vähän jopa kateelliseksi. Miksi minä en näe 1000 sepelinmurun joukosta sitä yhtä upeaa ja maistuvaa kiveä jota voisin tutkia vaikka 10 minuuttia? Miksi minä en bongaa kerta toisensa jälkeen pihan yli lentävää varista maailman upeimpana asiana? Milloin minulla olisi aikaa ja mielenkiintoa istua tutkimassa keppiä 20 minuuttia?

 

Ei ole eikä kiinnosta, mutta olkoot kepit ja kivet mataforia vaikka perheen yhteisille retkille, hitaalle aamukahville terassilla ja metsälenkeille.

On vaikea imeä maailmaa, keskittyä hetkeen ja olla läsnä, kun päässä pyörii miljoona to do ajatusta ja takaraivossa kolkuttelee kävijäluvut, kommentteihin vastaamiset ja sähköpostit. Ne jatkuu blogin lopettamisen myötä, mutta vähenee puolella.

Olen täällä vielä, mutta jalka oven välissä. Jos pitää valita kommentteihin vastaaminen tai aamukahvi terassilla lasten leikkejä tuijotellen niin jälkimmäinen voittaa aina. Pian se voittaa niin, että takaraivossa ei kolkuta niin monta asiaa ja olen täysillä hetkessä.

Jos löydän viikonloppuna helposti aikaa, niin palaan blogi muistelun parissa. Jos en löydä, niin palaan ensi viikolla. Vapauttavaa, kun ei tarvitse stressata lukeeko näitä enää kukaan.  Mä halun löytää palasen sitä lapsuutta. Sitä, kun maailma on ihana ja avoin. Haluan löytää enemmän aikaa ja taitoja nauttia siitä oikeasta elämästä. Haluan vähentää kännykän käyttöä ja aivojeni metatyötä. Ja siinä olen jo onnistunut hyvin, kun päätin, että on aika luopua tästä.

On aika tullut lopettaa blogi

Vähän haikein mielin tätä kirjoitan ja sitten taas en ollenkaan. On siis varmasti oikea päätös lopettaa blogi juuri nyt, kun olen asiasta oikeastaan vain innoissani.

 

Tai juuri nyt ja juuri nyt. Tänään irtisanoin sopimukseni, mutta muutaman kuukauden päästä blogi sulkee lopullisesti ovensa. En lupaa, että postaustahti jatkuu loppuun asti monta kertaa viikossa tahdissa, mutta kyllä vielä postauksia on luvassa joka viikko. Muistellaan blogi taivalta ja kerrotaan vielä ihan niitä viimeisiä kuulumisia.

 

Blogi on ollut osa elämääni jo yli kahdeksan vuotta. Se on pitkä aika se.

 

Päätökset sulkemisen takana ovat ne inhimilliset; aika ei vain riitä. Varsinkaan sitten, kun syksyllä alkaa opiskelu. Pakko myöntää myös, että kiinnostuskin blogia kohtaan on lopahtanut. Käytän nykyään niin paljon Instagramia joten se on vienyt kaiken intoni ja aikani sometöiden osalta. Se on myös se intohimoni tällä hetkellä. Tunnen sitä kohtaan sitä paloa jota tunsin ennen blogia kohtaan.

 

En sano etteikö enää koskaan. Itseasiassa olen alkanut haaveilemaan, että vielä jonain päivänä perustan blogin joka käsittelee varhaiskasvatusta ja lasten kanssa touhuamista. Sen aika ei kuitenkaan ole opiskeluiden ohella vielä vuosiin – ellen sitten saa muutamaa työkaveria innostuettua mukaan, vink vink. Nyt on aika tehdä täysillä Instagramia ja keskittyä perheeseen. Vähentää älylaitteiden käyttöä ja nauttia oikeasta elämästä. Blogin ylläpitäminen vie oikeasti aika valtavasti aikaa.

 

Lopettaminen on pyörinyt pitkään päässäni. Jo ainakin vuoden. Nyt tein sen viimeisen päätöksen ja heinäkuussa Tehtävänimikkeenä Laura blogi hiljenee. Kahdeksan vuoden jälkeen. Onhan se vähän haikeaa.

 

Ja samalla niin sairaan helpottavaa. Ja en minä somesta mihinkään katoa, kannattaa ottaa instagram seurantaan niin siellä nähdään aktiivisesti joka ainut päivä! Palataan vielä myöhemmin tähän päätökseen muistojen kera. Vielä on pari kuukautta aikaa!