Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Asiat jotka aiheuttavat minulle epävarmuutta

Olen aina halunnut ylläpitää rehellistä, arkista ja samaistuttavaa somea. Vaikka julkaisen paljon realistisia valokuvia kehostani, niin minullakin on epävarmuuteni. Vaikka julkaisuni usein huokuvat itsevarmuutta, itsensä rakastamista ja arkista onnea, niin minullakin on epävarmuuteni. Ja vertaistuen, samaistumisen ja oman kynän terapian takia haluan jakaa niitä nyt teille. Toki onhan niistä ennenkin sosiaalisen median kanavissani puhuttu.

Minun epävarmuuteni ovat…

 

Couperosa iHo

Suurin ulkoinen epävarmuuteni on kasvojeni iho. Se on punainen ja ärtyy helposti. Kuumalla tai kylmällä se punoittaa kovin ja pintaverisuonet näkyvät. Se saattaa olla punainen, sininen tai jopa lilahtava. Olen koko ikäni peittänyt punaista ihoani. Vain kesäisin kuljen aina melkein ilman meikkivoidetta, kun iho on vähän ruskettunut ja ei kärsi kylmästä ilmasta. Teinivuosien jälkeen meni oikeasti vuosia etten halunnut käydä edes kaupassa ilman pakkelia. Nykyään voin käydä, mutta kyllä minä useimmiten meikkaan edes vähän. Joe blascon meikkivoide, aivan paras herkälle ja punaiselle iholle. Ei kaipaa arkisin puuteria edes!

EnhÄn pahoita mieltäsi?

Tämä on raskain epävarmuuteni ja johtaa juurensa siitä, että olen hyvinkin miellyttämisen haluinen ihminen. Pelkään liiaksikin etten pahottaisi kenenkään mieltä. Vältän konflikteja jopa oman hyvinvointini kustannuksella, koska pelkään pahoittavani toisen mielen. Vaikka olisin vain puolustanut itseäni ja oikeuksiani niin saatan kerta toisensa jälkeen käydä tilanteen läpi mielessäni vaikka mitään ihmeellistä ei olisi edes tapahtunut; enhän sanonut mitään väärin tai liian pahasti? Toiminhan oikein ? Onneksi näyttäisi siltä, että alan pikkuhiljaa oppimaan tästä tavasta edes hitusen eroon.

Uudet tilanteet

Kaikki uudet ja vieraat tilanteet saavat minut tuntemaan oloni pieneksi ja epävarmaksi. Esimerkiksi kuntosalilla käynti oli aluksi tosi haastavaa, kun tuntui etten tiedä ja osaa tarpeeksi. Ehkä koen epävarmuutta, kun en olekaan jossain hyvä? Olen nimittäin tottunut olemaan aina vähintääkin ihan ok joka asiassa. Se ei johdu todellakaan siitä että olisin vain kaikessa hyvä, vaan siitä, että harvemmin teen mitään missä voisin olla huono. Kuka nyt mukavuusalueeltaan poistuisi…

 

Herkkyys

Olen todella herkkä ja silloin, kun herkkyys puskee pinnalle on oloni todella epävarma ja ahdistunut. Vihaan itkeä muiden edessä, vaikka oikeasti milloin mistäkin asiasta kyyneleet nousee silmiin. Olen niin herkkä enkä todellakaan ole sinut asian kanssa. Vaikka herkkyys on yksi parhaista piirteistäni niin samalla vihaan sitä. Haluisin oppia pitämään sitä vahvuutenani, koska se on tosi iso ja hallitseva luonteenpiirre. Mutta oman haavoittuvuuden näyttäminen muille ei ole kovin mukavaa. Itsesuojeluvaisto on aika vahva ja harvoin herkkyyttä pidetään kenenkään vahvuutena…

IhoMakkarat

Ihomakkarat, ei ehkä se kaunein sana mutten tiedä miksi muuksi kutsuisin niitä alusvaatteiden tai housunkauluksen jättämiä uria ja poimuja. Olen koittanut opetella tästä ulos kovin, koska kolmen raskauden ja painonvaihteluiden jälkeen makkaroita todellakin löytyy. On myös jotenkin surkuhupaisaa, että näytän sen ihon ja poimut kymmenille tuhansille ihmisille somessa mutta tunnen oloni epävarmaksi, kun ne paistaa vaatteiden alta. Ihmismieli on kumma juttu.

 

HuonokuuloiSuus

Tämä toki on kuulolaitteiden myötä hieman korjaantunut, mutta edelleen jännitän tietynlaisia sosiaalisia tilanteita. Tilanteita joissa saatan joutua pyytämään puhujaa toistamaan sanoja tai tilanteita joissa en tunne puhujaa. Koska en voi tietää miten hiljaa hän puhuu. Jotenkin pelkään, että minua pidetään tyhmänä, kun en kuule kunnolla. Että kun en kuule niin en myöskään ymmärrä. Pitäisi opetella kertomaan huonokuuloisuudesta pienemmällä kynnyksellä, mutta jotenkin se on sellainen asia mitä en heti kättelyssä osaa ottaa puheeksi matalalla kynnyksellä. Vaikka muuten tosi avoin ihminen koen olevani. Tavallaan ehkä vähän häpeän sitä ja tavallaan pelkään, että minut määritellään jotenkin sen asian kautta. En myöskään halua olla hankala ja vaivaksi ja pyytää toista puhumaan kovempaa vain minun takiani. Miellyttäjä iskee tässäkin oman hyvinvoinnin kustannuksella…

 

Pystytkö samaistumaan johonkin kohtaan? Joku voi ajatella, että miksi ihmeessä haluan jakaa tällaisia asioita itsestäni. Mutta minulle tämä on terapiaa, avointa päiväkirjaa ja vertaistukea parhaimmillaan. Haluan tuoda esille sitä, että somessa tietynlaisen mielikuvan luonut ihminen on kuitenkin vain ihminen ja meillä kaikilla on omat juttumme. Vaikka olen kropastani aika itsevarma, niin minullakin on ne omat epävarmuuteni. Sitä paitsi muutos lähtee siitä, että ensin myönnetään ongelmat ääneen. Puhutaan, myönnetään ja aloitetaan työstämään asioita. Olisihan se hienoa, että voisin muutaman vuoden päästä lukea tätä postausta ja ajatella, että olenpas minä ollut hassu, kun olen antanut tällaisten asioiden häiritä onnea ja hyvinvointiani.

 

Minäkö puhelinriippuvainen? Oi kyllä!

Puhelin vastaan oikea elämä. Kumpi voittaa? Olen aina ajatellut, että puhelimen käyttöni on pientä. On ehkä johonkin verrattuna, mutta eilen kysyin itseltäni kysymyksen; Minäkö puhelinriippuvainen? Oi kyllä!

 

Sammutin eilen puhelimeni mobiilidatan, kun pääsin töistä. On lähiaikoina nimittäin tuntunut, että olen vähän koko ajan töissä ja jonkun tavoitettavana. Ensin hoidan kahdeksan tuntia muiden lapsia, sitten tulen kotiin ja vaikuttajahommien to do lista alkaa pyöriä päässä. Vaikka selaisin puhlimella omaa instagramia niin sometyöasiat pyörivät päässäni. Olen hiljentänyt kännykästä ja älykellostani kaikki muut ilmoitukset paitsi whats app, tekstiviestit, sähköpostit ja puhelut. Silti tuntuu, että koko ajan ranteessa värisee.

 

Siksi suljin netin kokonaan. Ja voi että miten ihanaa se oli! Muutama tunti ilman puhelinta oli todella rentouttavaa. Ja outua.

 

Vaikka vain ”nopeasti” vilkaisen Instgramin tykkäykset tai luen yhden sähköpostin, niin uppoudun siihen ainakin kahdeksi minuutiksi. Vaikka vain nopeasti vilkaisen kellostani whats app viestin, niin se irroittaa minut juuri siitä hetkestä. On vaikea keskittyä olemaan läsnä, kun pitäisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Toisessa todellisuudessa ja tässä nyt heti.

 

Ja kun ei oikeasti edes pitäisi. Siellä internetissä ei ole mitään sellaista joka ei odottaisi minua vielä muutaman tunnin päästä siellä. Olen aina pitänty sen linjan, että jos asia tulee whast appin kautta, niin saattaa mennä tovi jos toinenkin etten vastaa siihen. Jos on jotain tärkeää, jos on jotain hälyttäävää, niin minulle voi soittaa. Olen lipsunut tästä aika paljon ja ylipäätänsä koko kännykän käytöstäni.

 

Ei ole kauakaan (ehkä 1,5 vuotta), kun minä vielä ihan oikeasti sammutin aina puhelimeni mobiilidatan, kun en käyttänyt puhelinta. Mikään ei piipannut ja värissyt koko ajan. Kaikki läheiseni ja ystäväni tiesivät, että toimin näin. Moni laittoi minulle erikseen tekstiviestin; katso whats app! Ah hah haa. Voi niitä aikoja. Niissä oli kyllä etunsa. Puhelin on ihana ja helpottava kapistus, mutta samalla ihan pelottavan koukuttava.

 

Paljon puhutaan siitä miten lapsen kärsivät vanhempiensa puhelimen käytöstä ja se vie lapsilta huomiota. Se on ihan totta ja tärkeä puheenaihe. Minä voi ainakin heti nostaa käden ylös ja huutaa HEP, meillä ainakin lapset joutuvat joskus herättämään aikuisen kännykän näytön takaa. Joskus sanon heille jopa, että odotapa vähän äidillä on tässä tämä juttu nyt kesken. Tästä voisin kirjoittaa kokonaan oman postauksen kyllä vielä, kun on iso ja tärkeä aihe.

 

Omassa olossani huomasin eilen myös, etten ollut yhtään niin kärttyisä, kun puhelin ei ollut vähän väliä kädessä. . Okei olin myös kuoleman väsynyt ja zombie eli hiljainen, mutta tuntui, että kun oli ”vapaa puhelimesta” niin olo oli kevyempi. Ei ärsyttänyt kun kukaan ei keskeyttänyt ja palauttanut toisesta todellisuudesta tähän maailmaan. Olin enemmän kiinni hetkessä ja ihan oikeasti rentouduin. Istuin sohvalla kahvikuppi kädessä ja katsoin kun lapset värittivät värityskirjojaan ja höpöttelivät keskenään. Istuin ihan hiljaa ja vain olin. Oli niin rauhallista ja rentouttavaa. Kunnes alkoi sisarustappelut..  Ja jouduin hei kaivamaan KEITTOKIRJAN kaapista, kun tein pannukakkua iltapalaksi. En muistanut ohjetta enkä voinut nopeasti googlettaa sitä. Kuinka ihanan ”vanhanaikaista” ! Virkistävä ja herättelevä kokemus olla ilman puhelinta. Internet on kyllä ihana, mutta mutta..

 

Summa summarun; taidan tehdä tänään saman. Koitan ajaa itselleni läpi tämän taas tavaksi. On pelottavaa ja surullista ajatella miten riippuvainen minäkin oikeasti siitä puhelimesta olen. Okei, teen somea sivutyönä ja se vie ison siivun ruutuajastani MUTTA teen sillä myös niin paljon kaikkea turhaa ja ei välttämätöntä. On jotenkin pelottava ajatus miten paljon iloni ja ajankuluni on siitä pienestä kapistukseta kiinni. Oikea elämä kun on tässä ja nyt. Oli meinaan hyvin monta hetkeä, kun tottumuksesta meinasin kaivaa puhelimen taskustani. Herättävän monta hetkeä, kun olisin rentoutumisen sijasta näprännyt luuriani ihan vain siksi, kun ei mukamas parempaa tekemistä olisi ollut. Ja kyllä muuten aina oli. Kuten ihan vain se oleminen sohvalla kahvia hörppien ja ajatus karkaillen.