Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Kun joku perheessä sairastaa, niin miksi lapset viedään päiväkotiin?

Kun perheestä joku sairastaa, niin voiko lapset viedä päivkotiin? Tämä on ikuisuus kysymys ja varsinkin nyt koronan aikana tullut useasti esille. Mutta mikä on oikea tapa toimia? Onko sellaista?

 

Me olimme taas tämän kysymyksen äärellä, kun melkein kaksi viikkoa sitten minut asetettiin karanteeniin. Minä olin altistunut koronalle töissä ja näin ollen jouduin jäämään kotiin. Koska altistunut olin minä, niin muu perhe sai jatkaa normaalia elämää. Ohjeistus on tämä joten olisin voinut viedä lapset päiväkotiin, mutta minulle on aina itsestäänselvyys, että kun joku perheestä sairastaa, niin kaikki lapset ovat kotona. Miinus  tietysti koululainen, koska oppivelvollisuus. Ja mielestäni jos vain mahdollista, niin kaikkien tulisi toimia näin. Oli kyse sitten mahataudistaa, koronalle altistumisesta tai flunssasta. Pöpöjen minimointi päivähoidossa olisi suotavaa oli kyse mistä tahansa taudista. Mutta tilanteet ja perheet ovat erilaisia, ymmärrän. Siksi älä syyllistä tai syyllisty, mutta jatka ihmeessä lukemista.

 

Kyselin seuraajieni mielipitetiä Instagramin puolella asiasta ja kyselyyn vastasi yli 1500 ihmistä. 79 % vastaajista oli sitä mieltä, että lapset kuuluvat kotiin jos joku perheestä on altistunut .

Perusteluita tälle ajatukselle oli monia, mutta tässä muutama yleisin; koska lapsi voi olla oireeton tarttuttaja. Koska saisi kerrankin olla kotona rauhassa. Koska  pöpöt. Koska kuka sen lapsen sinne vie kun itse on karanteenissa ?

 

Itse olen sitä mieltä, että ehdottomasti kotona jos vaan tilanne sen sallii. Moni sanoi, että olisi töitä tehtävä kotona ja siksi olisi pakko viedä omassa karanteenissakin lapset päivähoitoon. Tämän ymmärrän äärettömän hyvin, en jaksa edes laskea montako kertaa nyt tätä tekstiä kirjoittaessani olen joutunut sen keskeyttämään lasten takia. Saatika jos pitäisi hoitaa työasioita puhelimitse

 

..MUTTA sitten he muut joilla ei ole työestettä ja veisi lapset silti hoitoon..

 

21% vastaajista oli sitä mieltä, että veisi lapset päivähoitoon. 

Osa perusteli juurikin tuolla työvelvoitteella, mutta muitakin perusteluita oli; lapsella on oikeus päivähoitoon. Lapsella riittäisi energiaa ja itse haluaisi levätä. Koska päivähoitomaksut juoksee silti. Jos olisi itse kipeä ja tulos nega, niin ei olisi voimia hoitaa. Lapset tarvitsevat rutiineja ja tekemistä vaikka itse aikuinen olisi karanteenissa. Lapsille muista erityksessä olo on raskasta, niin miksi pitäisin kotona? Lasten ei tarvitse kärsiä aikuisen karanteenista. Altistunut ei altista. Omat voimavarat ei riitä.

 

Mitä ajatuksia nämä sinussa herättää?

 

Minussa herättää sellaisia ajatuksia, että ymmärrän kyllä kaikki valinnat ja sitten taas en ymmärrä. Ymmärrän ne valinnat jos töitä on tehtävä tai voimavarat ovat oikeasti vähissä. Sitten taas en ymmärrä miksi lapset pitää viedä jos heitä voisi kotona pitää? En ymmärrä jos sanotaan, että kun hoidosta kuitenkin maksetaan. Enkä ymmärrä sitä perustelua, että altistunut ei altista. Tämä on kyllä totta, mutta altistunut voi muuttua tartunnaksi hetkessä ja silloin on jo pöpöt mahdollisesti levinnyt sinne päiväkotiin. Altistunut voi olla myös oireeton kantaja ja täällä meidän kunnassa oireettomia ei edes testata. Olen myös kuullut surullisen monta kertaa miten negatiivinen onkin ollut kahden päivän päästä positiivinen.

 

En voi myöskään täysin ymmärtää siksi, että lapseni vain hurrasivat kuullessaan, että seuraavat 10 päivää ollaan kotona (karanteeni ei tosiaan kestänyt kahta viikkoa koska tieto siitä tuli muutaman päivän myöhemmin ja 14 päivää lasketaan altistuksesta). Lapseni viihtyvät kotona ja vaikka välillä päivät tuntuvat mielestäni puuduttavan pitkiltä, niin ollaanhan me täällä touhuttu; leikitty, leivottu, pelattu, katsottu televisiota, ulkoiltu, retkeily metsässä ja niin edelleen. Karanteeni kun ei tarkoita sitä, että pitää olla neljän seinän sisällä tuijottamassa sitä seinää. Olemme myös koko perhe käyneet läpi flunssan eli siinäkin mielessä oli hyvä olla kotona jotta lapset saivat tervehtyä eikä viety flunssapöpöjä päiväkotiin.

 

Ohjeistus kuitenkin on se, että muu perhe saa jatkaa normaalia elämää jos perheessä on joku altistunut. Jokaisella on siis oikeus viedä se lapsi päiväkotiin. Jotenkin vain itselläni on välillä sellainen fiilis, että vanhemmat eivät aina arvosta omaa vanhemmuuttaan tarpeeksi ja kokevat etteivät pysty tarjoamaan lapselle tarpeeksi virikkeitä ja ohjelmaa. Ehkä vanhemmat ottavat liikaa paineita kotona olosta lasten kanssa ja siksi kotiin jäämiselle on isompi kynnys? Lapset eivät kuitenkaan välttämättä (huom välttämättä, lapset ovat yksilöitä) tarvitse ihmeitä ja joskus on jopa oikein suotavaa olla myös vähän tylsää. Myöskään kaikki vanhemmat eivät varmasti koe näin, mutta ehkä osa?

 

En tiedä, nämä ovat vain minun ajatuksiani jotka tulivat päähäni. Nämä on myös niitä juttuja jotka helposti herättävät tunteita puoleen ja toiseen. Nämä on myös niitä juttuja joissa kannattaa muistaa, että tilanteet ovat hyvin erilaisia. Itsekin olen kokenut tämän karanteenin rankkana. Vaikka siitä en kyllä voi syyttää lapsiani  (joskus toki myös heitä, hah) vaan siitä, että onhan tämä nyt hitto vie tylsää. Tylsempää se olisi silloin, kun lapset olisivat hoidossa. Minä vain istuisin sohvalla katsomassa Netflixiä tai samoilisin lähimetsässä. Suurten sisarusriitojen keskellä kyllä tämä kuulosti hyvinkin houkuttavalta tavalta viettää karanteeni.

 

Siitä huolimatta meillä kuitenkin lapset ovat aina kotona oli tauti mikä tahansa jos jompi kumpi vanhemmista on. Pöpöjen leviämisen kannalta aina se paras vaihtoehto ja toivoisin, että jos vaan mahdollista niin kaikki toimisivat automaattisesti näin. Itse kukin tietenkin määrittelee milloin on mahdollista ja milloin ei ja mitkä ne syyt päätökselle ovat. Älkää kuitenkaan aliarvioiko kykyjänne vanhempina tai kodin tärkeyttä. Rauhallinen arki ja koti on kuitenkin lapsille todella tärkeää. Tässäkin taas voin vielä kuitenkin muistuttaa, että kaikki lapset, perheet ja elämäntilanteet ovat erilaisia. On tilanteita, kun se päivähoito on koko arjen ja jaksamisen pelastus ja tärkeä voimavara, tätä ei sovi unohtaa. Minä kirjoitan tätä omiin kokemuksiin ja fiiliksiin pohjaten. Karanteenin jälkeen ymmärrän paremmin heitä jotka vievät lapset päivähoitoon, vaikka itse sairastaisi kotona. Ei tämä helppoa ole ollut koko ajan. Olemme olleet flunssassa, univaikeudet ovat kestäneet itselläni toista viikkoa ja sosiaalisia kontakteja eikä tekemistä ole MINULLA. On tässä silti iloa ja touhuakin ollut, mutta kaiken kaikkiaan olen kyllä laskenut päiviä siihen, että tämä on ohi. Jatkossakin silti toimisin juuri näin ja koen, että jos vaan pystyy niin tämä olisi suotava tapa toimia taudissa kuin taudissa. Siellä päivähoidossa kun on niin järkyttävä määrä niitä pöpöjä ja taudit kiertävät viikosta toiseen, lapsesta toiseen ja perheestä toiseen.

 

En halua, että kukaan syyllistää tai syyllistyy. Haluan herättää ajatuksia ja keskustelua. Sana on vapaa, miten teillä toimitaan ja mitä ajatuksia aihe sinussa herättää?

 

 

Kun lapset kasvaa, kasvaa ongelmatkin.

Kun lapset kasvaa, kasvaa ongelmatkin. Naurattaa kaikki ne asiat joista silloin nuorena ja tuoreena äitinä stressasin. Voi kunpa joku silloin olisi kertonut, että ne oikeat ongelmat on vasta edessäpäin. Relaa vähän.

 

Vanhemman syyllisyys ja stressi alkaa jo raskausaikana. Olenko syönyt oikein? Liikunko tarpeeksi? Muistinko ottaa vitamiinit? Jos syön sen yhden salmiakin, niin aiheuttaako lapselleni hallaa? Auta armias jos vahingossa söit jotain kiellettyjen listalta.

Ja sitten alkaa tulee se vertailu ja kilpailu syyllisyyden rinnalle. Ketä synnytti luomuna huutaa HEP! Katsos kun lääkekivunlievitys voi aiheuttaa vaikka ja mitä vauvalle. Muistathan antaa napanuoran veren pumpata loppuun asti? Muistathan pumpata ensimaitoja pakastimeen jo ennen vauvan syntymää? No en perkele kyllä muistanut. Pilalle meni jo heti ensi metreillä.

 

Sitten stressaataan imetystä. Kyllä muuten syyllistyin, kun en kahdella ensimmäisellä kerralla onnistunut. Harmitti jo valmiiksi ja sitten monelta kuulin, että no yrititköhän tarpeeksi ja oikein. No peevelisentään varmaan sitten yrittänyt.

 

Luomuruokaa, ei pilttejä. Perhepeti eikun ei sittenkään. Oikeanlaista pesuainetta (mieluiten pähkinöitä) ja oikean merkkisiä vaatteita. Ne tietyt turvaistuimet ja ulkovaatteet. Tuttipilaa hampaat ja herkkuja vasta täysi-ikäisenä. Kestovaippoja ja puuleluja.

Ja miljoona muuta syytä mistä saatoin syyllistyä pienen lapsen vanhempana. Jos nyt voisin palata ajassa taaksepäin, niin varmaan menisin sen nuoren Lauran eteen, pudistelisin päätän ja nauraisin; on sinullakin ongelmat. Mutta 19-vuotiaana vahingossa raskaaksi tulleena lävistettynä äitinä oli helppo syyllistää itseään ja syyllistyä. Äitiys oli suorittamista ja jotenkin oman pärjäämisen todistamista. Vielä jopa toisella kerralla. Kolmannella kerralla osasin olla lunki ja enemmän oma itseni. Ikä, kokemus ja ehkä vain oma luonne puski esiin oikein kunnolla.

 

Mutta tiedättekö miten turhalta kaikki se stressi tuntuu nyt, kun lapset ovat kasvaneet. Kun on niitä ihan oikeita ongelmia, stressin- ja huolenaiheita niin ei siinä paljon korvikekiistat ja turvaistuinväittelyt jaksa kiinnostaa. Harmi etten tiennyt sitä silloin miten vähäpätöisiä ongelmani olivatkaan. Nyt on ihan niitä oikeita asioita joista jo voi syyllistyä. Lasten kanssa tuli se päivä, kun tapahtui jotain jolloin tajusin, että on ihan yhdentekevää syökö se lapsi kotitekoisiasoseita vai pilttejä.

 

Harvasen päivä poden syyllisyyttä siitä, että en jaksanut olla hyvä äiti. Korotin ääntäni, meni hermo. Poden syyllisyyttä siitä etten jaksa pelata, vaan ehdotan pikku kakkosta jotta voin vaan olla. Mietin mitä tein väärin, kun kuopus taas kerran löi toista ja mietin mitä tein väärin, kun taas kerran väännämme esikoisen kanssa jostain asiasta. Mietin mitä tein väärin kun päiväkodista tulee palautetta tiuskimisesta ja lällättelystä. Joskus aamulla tulee lapselle itku, kun taas kerran äiti oli unohtanut retkieväät. Ja niin edelleen.

 

Nyt on jo ihan oikeita syitä syyllistyä. Ja en missään nimessä vähättele vauvavuoteen tunnontuskia ja syyllisyyttä ja niitä asioita jotka silloin tuntui suurilta. Ne oli silloin niin tärkeitä ja merkittäviä asioita. Mutta kuten minulle on kerran sanottu; kun lapset kasvavat niin kasvavat ne ongelmatkin. Ja siinä samalla syyllisyys ja epävarmuus omasta vanhemmuudesta. Silloin mietin olenko huono vanhempi, kun en imetä ja lapseni syö purkkiruokaa. Nyt mietin olenko huono vanhempi kun lapseni sanoi vittu ja löi toista. Ei ihan samanlaisia ongelmia, mutta aikanaan ne tuntui yhtä isoilta.

 

Ehkä siis tuudittaudun siihen ajatukseen, että vielä tulee se päivä ja ne ongelmat, kun tämänhetkiset ongelmat lähinnä naurattavat. Silloin mietin, että olisinpa juuri nyt huhtikuun 13. Päivä vuonna 2021 osannut olla stressaamatta, koska nyt vasta niitä oikeita pulmia onkin.

 

Mutta enhän minä osaa. Etkä sinäkään. Syyllisyys on yksi kurja osa vanhemmuutta. Ainainen syyllisyys milloin mistäkin asiasta. Toisaalta taas se on hyvä asia, jos osaa stressaamatta hyväksyä sen ettei koskaan ole täydellinen vanhempi. Se syyllisyys auttaa minua ainakin kehittymään vanhempana, koska syyllisyys saa minut usein kyseenalaistamaan toimintatapani. Olen myös koittanut opetella käsittelemään syyllisyyden tunnettani toitottamalla ettei kukaan meistä ole täydellinen. Riittää, että on riittävän hyvä ja jaksaa usein tehdä vain tarpeeksi. Joskus se tarpeeksi voi olla se, että sinä päivänä selvitään kaikki vain hengissä. Joskus se on enemmän.

 

P.S Kaikille niiden pienten vauvojen vanhemmille; kun joku sanoo, että on vain vaihe ja menee ohi niin voin kertoa teille suuren salaisuuden. AINA TULEE UUSI VAIHE! Ainakaan seitsemän vuoden aikana ne maagiset vaiheet eivät ole loppuneet. Minulle myytiin ne jotenkin vauva- ja taaperovuoden juttuina, mutta höpön löpö. Se on valhetta se !