Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Joskus toisen naama ärsyttää ja ihmekös tuo

Muistatteko kun rekkamies mieheni aloitti päivätyön syksyllä? Miten ihanaa oli ja on, kun on kaksi aikuista arjessa mukana, kun ensimmäiset 7 vuotta olen aikalailla hoitanut lapset, neuvolat ja aikataulutuksen ihan yksin.

Se oli aivan ihana muutos, kun meitä onkin yhtäkkiä arjessa kaksi! Ihana, mutta..
…Meillä molemmilla taitaa asiassa olla myös jonkin verran opettelemista.
Sain jonkinlaisen ahaa elämyksen tuossa hetki sitten, että hitto vie, senhän takia me ollaan vähän ehkä kinastelu tänä syksynä enemmän kuin ennen! Koska eihän me olla totuttu tuijottamaan toistemme naamoja 24/7. Joka toinen viikko arkisin ei oikeastaan nähty ollenkaan.
Että anteeksi jos olen ollut biaaaatch, mutta siinä samalla kun nautin kahden aikuisen arjesta, niin olen joutunut myös opettelemaan vähän sitä etten minä päätä ja määrää kaikkea mitä lasten arkihommiin tulee. Että kaikki ei toimikaan samalla tavalla kuin minä ja asiat tulee hoidettua myös eri tyylillä. Jos mieheltäni kysytään, niin tämä saattaa vaatia edelleen harjoitellua…Kuten tiskikoneen täyttäminen viisaasti.

Hän sen sijaan ei ole ehkä heti ymmärtänyt sitä, että minä olen itsekkäästi tottunut käyttämään illat vain ja ainoastaan itseni huomioimiseen. Että kun ensin hoidan muiden lapset, sitten omani, niin sen jälkeen on vain minä, minä ja minä. Mikä tarkoittaa siis sohvaa ja sarjamaratonia, hah.
Että siinäkin saattaa olla pientä opettelemista, että kun nyt vihdoin olisi aikaa olla kainalossa ja katsoa yhdessä illat sarjaa, niin sen voisi tehdä. Me tehdäänkin kyllä – tai tehtiin, kunnes frendit katosi Netflixistä – mutta useasti minä olen edelleen itsekäs ja käytän illat itseeni. 
Että tuota annetaanko anteeksi jos olen – ja sinä olet –  joskus vähän kireä biatch? Kyllä me toisiimme totutaan, hah. Ensin ei nähdä melkein ollenkaan ja nyt ehkä hieman liikaa. Kultainen keskitie varmasti löytyy, kun tähän tilanteeseen totutaan.
Ja onhan tämä nyt oikeasti tosi ihanaa, kun meitä on arjessa kaksi. Kyllähän me toistemme naamoja mielellään katsellaan,vaikka kieltämättä on ollut jollain-kröhöm – vähän vaikeuksia antaa tilaa arjen hallinnan valtaistuimelle. 
Mutta hyvin sinne kaksi takalistoa mahtuu. Tai laitetaan mahtumaan, pienin onnellisin askelin välillä vähän kinastellen.

Ihan kuin normaali pariskunta

Illalla hän latasi kahvinkeittimen. Aamulla herätessäni kahvin tuoksu leijaili keittiöstä ja tuoli hieman kolisi. En jaksanut nousta, vaan jäin vielä hetkeksi makoilemaan sänkyyn. Tullessani keittiöön hän oli jo melkein valmis, kun minä vasta kaadoin ensimmäistä kuppiani. Hän kuitenkin sanoi; tässä me ollaan molemmat aamukahvilla samaan aikaan. Ihan kuin normaalit ihmiset!

Aluksi pelkäsin miten hänen vuorotyönsä vaihtaminen päivätyöhön vaikuttaa meihin. Vaikka niinä viikkoina, kun emme nähneet oli ikävä, niin ajattelin sen myös helposti olevan shokki, kun sitten nähdäänkin koko ajan. Mutta päinvastoin. Kaikki on ollut vain positiivista.
Meitä on kaksi iltatoimissa melkein aina. Toinen pesee lasten hampaat, toinen laittaa iltapalatiskit. Minä vien päiväkotiin, hän hakee. Eilen hän hoiti kaikki lasten asiat iltapäiväkerhosta kaverisynttäreihin, kun minä menin salille suoraa töistä. Tänään me olemme kotona melkein samaan aikaan ja saamme aloittaa viikonlopun ilman, että toinen tulisi vasta lauantain aamuyöllä kotiin.
Arki on ollut aina ihanaa, mutta nyt se on vielä ihanampaa. Oma stressini hälveni kokonaan ja lapset saavat nauttia isän seurasta paljon enemmän kuin ennen. Minä en joudu menemään yksin nukkumaan iltaisin ja kaupassa voi käydä koska vaan, kun toinen voi olla kotona lasten kanssa. 
Tällaistako ne stereotyyppiset ”normaalit” perheet farmarivolvoineen ja kasistaneljään työpäivineen elää? Aika ihanaa! Kaikkeen tottuu, mutta hevillä minä en tästä enää luopuisi. Kyllä se vuorotyöläisen puolisona oleminen menetteli myös, mutta nyt kun on saanut maistaa tätä kahden vanhemman arkea, niin tietää miten paljon helpompaa se on näin.
7 vuoden jälkeen tämä tuntuu niin lottovoittolta.