Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Kun joku perheessä sairastaa, niin miksi lapset viedään päiväkotiin?

Kun perheestä joku sairastaa, niin voiko lapset viedä päivkotiin? Tämä on ikuisuus kysymys ja varsinkin nyt koronan aikana tullut useasti esille. Mutta mikä on oikea tapa toimia? Onko sellaista?

 

Me olimme taas tämän kysymyksen äärellä, kun melkein kaksi viikkoa sitten minut asetettiin karanteeniin. Minä olin altistunut koronalle töissä ja näin ollen jouduin jäämään kotiin. Koska altistunut olin minä, niin muu perhe sai jatkaa normaalia elämää. Ohjeistus on tämä joten olisin voinut viedä lapset päiväkotiin, mutta minulle on aina itsestäänselvyys, että kun joku perheestä sairastaa, niin kaikki lapset ovat kotona. Miinus  tietysti koululainen, koska oppivelvollisuus. Ja mielestäni jos vain mahdollista, niin kaikkien tulisi toimia näin. Oli kyse sitten mahataudistaa, koronalle altistumisesta tai flunssasta. Pöpöjen minimointi päivähoidossa olisi suotavaa oli kyse mistä tahansa taudista. Mutta tilanteet ja perheet ovat erilaisia, ymmärrän. Siksi älä syyllistä tai syyllisty, mutta jatka ihmeessä lukemista.

 

Kyselin seuraajieni mielipitetiä Instagramin puolella asiasta ja kyselyyn vastasi yli 1500 ihmistä. 79 % vastaajista oli sitä mieltä, että lapset kuuluvat kotiin jos joku perheestä on altistunut .

Perusteluita tälle ajatukselle oli monia, mutta tässä muutama yleisin; koska lapsi voi olla oireeton tarttuttaja. Koska saisi kerrankin olla kotona rauhassa. Koska  pöpöt. Koska kuka sen lapsen sinne vie kun itse on karanteenissa ?

 

Itse olen sitä mieltä, että ehdottomasti kotona jos vaan tilanne sen sallii. Moni sanoi, että olisi töitä tehtävä kotona ja siksi olisi pakko viedä omassa karanteenissakin lapset päivähoitoon. Tämän ymmärrän äärettömän hyvin, en jaksa edes laskea montako kertaa nyt tätä tekstiä kirjoittaessani olen joutunut sen keskeyttämään lasten takia. Saatika jos pitäisi hoitaa työasioita puhelimitse

 

..MUTTA sitten he muut joilla ei ole työestettä ja veisi lapset silti hoitoon..

 

21% vastaajista oli sitä mieltä, että veisi lapset päivähoitoon. 

Osa perusteli juurikin tuolla työvelvoitteella, mutta muitakin perusteluita oli; lapsella on oikeus päivähoitoon. Lapsella riittäisi energiaa ja itse haluaisi levätä. Koska päivähoitomaksut juoksee silti. Jos olisi itse kipeä ja tulos nega, niin ei olisi voimia hoitaa. Lapset tarvitsevat rutiineja ja tekemistä vaikka itse aikuinen olisi karanteenissa. Lapsille muista erityksessä olo on raskasta, niin miksi pitäisin kotona? Lasten ei tarvitse kärsiä aikuisen karanteenista. Altistunut ei altista. Omat voimavarat ei riitä.

 

Mitä ajatuksia nämä sinussa herättää?

 

Minussa herättää sellaisia ajatuksia, että ymmärrän kyllä kaikki valinnat ja sitten taas en ymmärrä. Ymmärrän ne valinnat jos töitä on tehtävä tai voimavarat ovat oikeasti vähissä. Sitten taas en ymmärrä miksi lapset pitää viedä jos heitä voisi kotona pitää? En ymmärrä jos sanotaan, että kun hoidosta kuitenkin maksetaan. Enkä ymmärrä sitä perustelua, että altistunut ei altista. Tämä on kyllä totta, mutta altistunut voi muuttua tartunnaksi hetkessä ja silloin on jo pöpöt mahdollisesti levinnyt sinne päiväkotiin. Altistunut voi olla myös oireeton kantaja ja täällä meidän kunnassa oireettomia ei edes testata. Olen myös kuullut surullisen monta kertaa miten negatiivinen onkin ollut kahden päivän päästä positiivinen.

 

En voi myöskään täysin ymmärtää siksi, että lapseni vain hurrasivat kuullessaan, että seuraavat 10 päivää ollaan kotona (karanteeni ei tosiaan kestänyt kahta viikkoa koska tieto siitä tuli muutaman päivän myöhemmin ja 14 päivää lasketaan altistuksesta). Lapseni viihtyvät kotona ja vaikka välillä päivät tuntuvat mielestäni puuduttavan pitkiltä, niin ollaanhan me täällä touhuttu; leikitty, leivottu, pelattu, katsottu televisiota, ulkoiltu, retkeily metsässä ja niin edelleen. Karanteeni kun ei tarkoita sitä, että pitää olla neljän seinän sisällä tuijottamassa sitä seinää. Olemme myös koko perhe käyneet läpi flunssan eli siinäkin mielessä oli hyvä olla kotona jotta lapset saivat tervehtyä eikä viety flunssapöpöjä päiväkotiin.

 

Ohjeistus kuitenkin on se, että muu perhe saa jatkaa normaalia elämää jos perheessä on joku altistunut. Jokaisella on siis oikeus viedä se lapsi päiväkotiin. Jotenkin vain itselläni on välillä sellainen fiilis, että vanhemmat eivät aina arvosta omaa vanhemmuuttaan tarpeeksi ja kokevat etteivät pysty tarjoamaan lapselle tarpeeksi virikkeitä ja ohjelmaa. Ehkä vanhemmat ottavat liikaa paineita kotona olosta lasten kanssa ja siksi kotiin jäämiselle on isompi kynnys? Lapset eivät kuitenkaan välttämättä (huom välttämättä, lapset ovat yksilöitä) tarvitse ihmeitä ja joskus on jopa oikein suotavaa olla myös vähän tylsää. Myöskään kaikki vanhemmat eivät varmasti koe näin, mutta ehkä osa?

 

En tiedä, nämä ovat vain minun ajatuksiani jotka tulivat päähäni. Nämä on myös niitä juttuja jotka helposti herättävät tunteita puoleen ja toiseen. Nämä on myös niitä juttuja joissa kannattaa muistaa, että tilanteet ovat hyvin erilaisia. Itsekin olen kokenut tämän karanteenin rankkana. Vaikka siitä en kyllä voi syyttää lapsiani  (joskus toki myös heitä, hah) vaan siitä, että onhan tämä nyt hitto vie tylsää. Tylsempää se olisi silloin, kun lapset olisivat hoidossa. Minä vain istuisin sohvalla katsomassa Netflixiä tai samoilisin lähimetsässä. Suurten sisarusriitojen keskellä kyllä tämä kuulosti hyvinkin houkuttavalta tavalta viettää karanteeni.

 

Siitä huolimatta meillä kuitenkin lapset ovat aina kotona oli tauti mikä tahansa jos jompi kumpi vanhemmista on. Pöpöjen leviämisen kannalta aina se paras vaihtoehto ja toivoisin, että jos vaan mahdollista niin kaikki toimisivat automaattisesti näin. Itse kukin tietenkin määrittelee milloin on mahdollista ja milloin ei ja mitkä ne syyt päätökselle ovat. Älkää kuitenkaan aliarvioiko kykyjänne vanhempina tai kodin tärkeyttä. Rauhallinen arki ja koti on kuitenkin lapsille todella tärkeää. Tässäkin taas voin vielä kuitenkin muistuttaa, että kaikki lapset, perheet ja elämäntilanteet ovat erilaisia. On tilanteita, kun se päivähoito on koko arjen ja jaksamisen pelastus ja tärkeä voimavara, tätä ei sovi unohtaa. Minä kirjoitan tätä omiin kokemuksiin ja fiiliksiin pohjaten. Karanteenin jälkeen ymmärrän paremmin heitä jotka vievät lapset päivähoitoon, vaikka itse sairastaisi kotona. Ei tämä helppoa ole ollut koko ajan. Olemme olleet flunssassa, univaikeudet ovat kestäneet itselläni toista viikkoa ja sosiaalisia kontakteja eikä tekemistä ole MINULLA. On tässä silti iloa ja touhuakin ollut, mutta kaiken kaikkiaan olen kyllä laskenut päiviä siihen, että tämä on ohi. Jatkossakin silti toimisin juuri näin ja koen, että jos vaan pystyy niin tämä olisi suotava tapa toimia taudissa kuin taudissa. Siellä päivähoidossa kun on niin järkyttävä määrä niitä pöpöjä ja taudit kiertävät viikosta toiseen, lapsesta toiseen ja perheestä toiseen.

 

En halua, että kukaan syyllistää tai syyllistyy. Haluan herättää ajatuksia ja keskustelua. Sana on vapaa, miten teillä toimitaan ja mitä ajatuksia aihe sinussa herättää?

 

 

Case kihomadot; Hukutanko lapseni krääsään?

Okei aikamoinen otsikko, mutta syytetään sitä, että karanteeni sulattaa viimeisetkin aivonrippeeni.

 

Tosiaan. Meidän perheessä oli tammikuussa ensimmäiset kihomadot. En suostu kihomatohäpeään, joten puhutaan niistä nyt ihan avoimesti. Tartuntoja – ainakin näkyviä sellaisia – oli vain yksi ja huomattiin se ihan vahingossa. Sillä lailla kivasti kylpyäreissullamme. Oli muuten varmasti mieleenpainuvin kirjautuminen hotellista ulos; Tuota noin… Meidän perheestä löytyi kihomatoja. Pahoittelut, haluatte varmaan jotenkin huomioida tämän huonettamme siivotessa.

 

Sitten kotiin ja raivosiivous päälle. Sauna oli pari vuorokautta päällä koko ajan kotona olessamme. Ensin meinasi epätoivo iskea, kun katosin pehmoleluvuorta, sohvatyynyjä ja ulkovaatteita joita minun piti pestä ja puunata. Lääkkeet naamariin koko perheelle ja ei auttanut kuin aloittaa se suo. Lääkkeet sai muuten lapsille hyvin alas suklaakastikkeen kanssa, hah. Meillä on kotona kolme lastenhuonetta joista kaksi on leikkikäytössä. Tein ratkaisun joka tuntui epätoivon kihomatosuossa ainoalta; suljin leikkihuoneiden ovet.

 

Näistä ovista ei mennä kahteen viikkoon sisälle. Jos haluatte jotain leluja, niin pyydätte äidiltä. Puhdistan ne ensin ja sitten saatte.

 

Voin kertoa, että kahden viikon ajan kotimme pysyi niin mukavan siistinä, että harkistin leikkihuoneiden karanteenin jatkuvan vielä pidempään. Lapsemme pelasivat keskenään, leikkivät muutamilla leluilla, mutta melkein kaikki tarvittava löytyi mielikuvituksesta ja roolileikkitavaroista, eli omista vaatekaapeista. Silloin aloin pohtia, hukutanko lapsemme ihan turhaan tavaraan?

 

Meillä on lapsilla paljon leluja. Myönnän. Kolme lasta, kolmet synttärit vuodessa ja joulu. Vaikka kaikki saisivat aina yhdet lelut, niin on siinä leluja sitten kuitenkin. Joskus olimme myös niin leväperäisiä, että ostimme aina silloin tällöin muuten vain leluja heille. Jälikäteen kaduttaa, kyllä sitä tavaraa muutenkin kertyy. Näiden kahden viikon aikana todella mietin, että pitäisikö vain kylmästi hävittää suurin osa leluista? Kaipaisiko niitä edes kukaan?

 

Meidän lapsilla ei ole mitään erityisiä lempileluja. Eniten he leikkivät roolileikkejä. Päiväkotia, kotia ja niin edelleen. Siksi välillä turhauttaa todella pahati tuo lelujen paljous. Ja kun se on osittain ihan itse aiheutettua. Nytkin he tuolla leikkivät legoilla pitkästä aikaa, ehkä oikeasti ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Silti niitä legoja on meille ilmestynyt tosi monta settiä. Miksi ihmeessä!?

 

Epätoivoisena tänään taas katsoin lastenhuoneita, kun oli aika siivota. SIirsin muutama viikko sitten kaikki lempilelut toiseen huoneeseen ja toiseen jäi silti paljon krääsää. Sellaista turhaa jonka voisi vain hävittää. Mutta en vain jostain syystä osaa. Ehkä pitäisi palkata joku leluhävittäjäksi? Silloin, kun lapset eivät ole kotona. Nimittäin silloin, kun roskapussin suu lähestyy lelua, niin kaikista mäkkärin happymeal krääsistä tulee niitä kaikkein rakkaimpia.

 

En halua ajatella edes paljonko rahaa on mennyt barbeihin, legoihin ja lol palloihin. Niitä muutaman euron heräteostoksia unohtamatta. En sano etteikö lapset saisi omistaa ja etteikö heillä saisi olla leluja. Mutta ehdottomasti tuoreille vanhemmille tarkoitetuissa oppaissa olisi hyvä olla pieni leluopetus; osta sen verran mitä itse jaksa siivota ja järjestellä. Ja vaikka vain pehmeitä leluja jotka tuntuvat mukavalle jalkapohjasi alla keskellä yötä, hah.

 

Oliko kirjoituksella sen suurempaa pointtia? Ehkä vain epätoivoista purnausta siitä miksi ihmeessä meillä on niin paljon tavaraa. Ja epätoivon keskelle kaikille kihomatosuossa rämpiville; kyllä niistä eroon pääsee ja kyllä se joskus siivoaminen loppuu. Minulla on karanteenia jäljellä vielä 4 kokonaista päivää. Ehkä otan missioksi selvittää viimeisen lelukaaoksen ja oikeasti vain kylmästi heittää kaiken turhan pois ja roskalavalle.

 

Sama koskee lasten vaattekappeja. Aikamoisen yltäkylläisiä ovat. Ja siltikin joka aamu sieltä puuttuu ne hyvät housut ja sukkien toiset parit. Kihomadot ovat kurja vaiva, mutta niistä seurasi paljon ajatuksia jotka toivottavasti muuttuvat teoiksi. Miksi omistamme niin paljon ja miksi sitä tavaraa kertyy? En usko, että mikään konmarittaja minusta tulee, mutta kieltämättä harkitsevampi kuluttuja on tämän lelu- ja tavaravuorten keskellä tullut. En halua ostaa, koska edestään sen löytää. Tai jalkapohjansa alta keskellä yötä.