Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Avoin yliopisto; taidan lähteä sittenkin opiskelemaan!

Avoin yliopisto, olisiko se minun seuraava etappini? Siinpä vasta pulma. Tai ei pulma, vaan idea!

 

Muistatteko miten kirjoitin lähteväni opiskelemaan helmikuussa? Haaveena sairaanhoitajan tai sosionomin paikka. Mietin mikä minusta tulisi isona, halusin paljon kaikkea ja sitten taas en intohimona mitään. Haluan kuitenkin opiskella. Niin palavasti. Mutten tiedä mikä minusta tulee isona. Vai olenko jo se iso?

 

Sitten pyörsin opiskeluhaaveet ja tulin siihen tulokseen etten jaksa. En pystyisi asuntolainan takia olemaan täyspäiväinen opiskelija ja amk:n monimuoto tuntui aivan liian raskaalta. Ajatus sairaanhoitajasta, sosionomista ja ”uudesta alasta” lähinnä ahdisti. Ahdisti työn ja opiskeluiden yhdistäminen. Töissä kun olisi opiskeluiden ohella käytävä vähintään 50%, mielummin vielä enemmän. Päätin, että odotan 1,5 vuotta kunnes aikuiskoulutustuen vaatimukset tulisivat täyteen.

 

Ja nyt ajattelin pyörtää tämän päätöksen, koska olen löytänyt väylän jossa voin opiskella vähän kevyemmin, kuitenkin hyödyllisiä kursseja ja samalla käydä töissä. Vähän herätellä itseäni opiskelemaan vielä joskus täyspäiväisesti; Minä ajattelin aloittaa kasvatustieteiden opinnot avoimessa yliopistossa.

 

Pakko myöntää, että olen ollut koko talven todella väsynyt koko varhaiskasvatusalaan ja halunnut lähteä sieltä. Nyt kuitenkin taas muutaman viikon ajan olen muistanut miksi rakastan työtäni. Miksi olin niin innoissani, kun vuosi sitten tuohon luontopäiväkotiin saavuin. Minä todella silloin nautin työstäni, syksylläkin vielä. Ja sitten talven aikana kadotin sen innon.

 

Luulen, että koronan tuoma stressi ja flunssakaudet ovat vaikuttaneet rakkauteeni työtäni kohtaan. Mutta myös ferritiiniväsymys on varmasti ollut iso syy. Nyt kun pahin paska taitaa olla ferritiinin kanssa ohi, niin olen löytänyt elämäniloani takaisin todella paljon. Myös lisääntynyt valo on auttanut asiaa. Mutta en yhtään ihmettele, että raudanpuutteiset ihmiset diagnosoidaan välillä masentuneiksi. Siltä nimittäin minusta on tuntunut. Tai oikeastaan siltä, että olen ollut onnellinen muttei ole ollut voimia nauttia siitä onnesta. Nyt se jokin maaginen raja on ylitetty rauta-arvojen kanssa ja pikkuhiljaa helpottaa.

 

Ja kun vaka-alassa on sitä jotain joka minuakin on aina sinne vetänyt. Vaikka se rankkaa onkin. Olen muutenkin sellainen satalasissa ihminen; välillä satalasissa tykkään jostakin ja välillä sitten taas todellakaan en. Esimerkiksi nämä somehommat, joka toinen viikko olen poistamassa blogini ja instagramini ja joka toinen viikko rakastan tätä. Tunteet edellä, hyvässä ja pahassa.

 

Toisaalta taas varhaiskasvatus on sellainen ala, että sitä tehdään sydämellä. Siksi kaikki tunteetkin työtä kohtaan ovat todellakin syviä. Rakastin uutta työpaikkaani. Ehkä suhteemme kuherruskuukausi meni ohi ja todellisuus, arki iski vasten kasvoja. Kuten parisuhteessa; välillä se toinen ärsyttää niin maan perkeleesti, mutta ei ilmanaan voi tai halua olla. Kuitenkin aina siellä syvällä sisimässä rakastaa sitä toista ja se kantaa niiden raskaiden ja huonojen aikojen yli.

 

Töitä on kuitenkin tehtävä ja työ on vain työtä kuitenkin loppujen lopuksi. Ja minä kun voin sanoa oikeasti hyvinkin usein nauttivani työstäni. Työssäni on niin paljon hyvää, työajoissa niin paljon etuja. Palkalla tulee toimeen, vaikkei se aina todellakaan vastaa työn vaativuutta ja vastuuta. Kaiken lisäksi voin täysin sydämestäni sanoa olevani oikeasti todella hyvä työssäni.

 

Varhaiskasvatus ei välttämättä tule olemaan se loppuelämän ammattini. Ehkä 10 vuoden päästä vaihdan kokonaan alaa, kuka sen tietää. Nyt kuitenkaan en osaa ajatella itseäni muualla joten miksipä en käyttäisi tätä opiskeluintoa hyödykseni? Jos olen seuraavat 10 vuotta (tai loppuelämäni, ken sen tietää) varhaiskasvattaja, niin miksi en parantaisi osaamistani. Kaiken lisäksi palkkani nousisi ja sanotaanko näin, että varhaiskasvatuksen opettajana ei tarvitse työttömyyttä pelätä. Vaikka kyllä ei tarvitse vakalastenhoitajanakaan. Olen aina haaveillut löytäväni itselleni sen the jutun, mutta ehkä varhaiskasvatus on se minun juttuni? Ehkä tämän lähemmäs unelmatyöpaikkaa ja -ammattia en koskaan pääse. Koska kyllähän minä tykkään työstäni. Parhaina päivinä rakastan sitä. Saan siitä iloa ja onnea vaikka välillä se myös ottaa kaikki mehut minusta. Mutta onkohan kaikki työ sellaista? Onko se minun harhaani, että jollain on oikeasti työ jossa kävisi vaikka rahaa olisi? Onko jollain työ joka ei oikeasti koskaan tunnu raskaalta ja työltä?

 

Ehkä huomaankin, että opiskelu ei olekaan minun juttuni ja kasvatustieteiden perusopintojen jälkeen lopetan. Tai sitten kaikki sujuu hyvin, opiskelen avoimessa niin paljon kun pystyn ja sitten pääsen yliopistoon. Ja viiden vuoden sisällä voin sanoa olevani kasvatustieteiden kandidaatti. Se olisi aika hienoa se. Mutta aloitetaan nyt pienin askelin. Levätään kesä ja kerätään opiskeluintoa. Syksyllä sitten voin aloittaa opinnot avoimessa yliopistossa.

 

Kolmen lapsen äitinä pidätän oikeudet muutoksiin. Plan B on aina oltava olemassa, mutta tällä hetkellä mennään näin kohti syksyä. Tuntuupa hyvälle!

 

 

 

Minä haluan ja aion hakea kouluun!


Täytän huhtikuussa 28 vuotta. Olen kolmen lapsen äiti. Lähihoitaja ja koko työurani tehnyt varhaiskasvatuksen parissa. Löytyy autoa ja omakotitaloa. Omaa harrastusta ja ystäviä. Silti vaan havahdun useasti mietteistäni; mitä nyt sitten? 

Olen tottunut siihen viimeiset 8 vuotta, että elämä on uuden odotusta ja muutoksia. Vauvoja ja monta muuttoa. Uusia työpaikkoja ja niin edelleen, kyllä te nämä tiedätte. Ajattelin ensin, että en vain osaa rauhoittua. Ehkä en, mutta nyt lähes päivittäin mietin suuria kysymyksiä; mikä minusta tulee isona ja mitä nyt sitten seuraavaksi. 

Ehkä se on se kuuluisa kolmen kympin kriisi. Muutama vuosi menee äkkiä ja kaboom, sitten olen jo lähempänä kuuttakymmentä kuin syntymääni. MITÄ NYT SITTEN?!

Tavallaan en haluaisi haluta mitään. Kaikki on niin hyvin nyt. Haluisin vaan osata nauttia tästä seesteisempää vaiheesta. Tavallaan en tiedä mitä haluan ja sitten taas tiedän. Haluan jotain. Se jokin suuntautuu erityisesti työelämään ja koulutukseen. Olen ihanassa työpaikassa ja oikeasti pidän työstäni tosi paljon, MUTTA..

Minä haluan vielä jotain lisää. Koulutusta lisää ja sen kautta vaihtoehtoja lisää. MINÄ HALUAN KOULUUN.

Olen syksystä asti pyöritellyt ajatuksia ja vaihtoehtoja. Opiskelu pienten lasten kanssa ei ole se helpoin nakki. Opiskelu asuntolainan kanssa ei ole se helpoin nakki, koska on pakko käydä töissä opiskelun ohella. Olen pyöritellyt alavaihtoehtoja myös paljon. On niin paljon vaihtoehtoja ja intoa mennä moneen paikkaan. Entä jos vain haen eri aloille ja alan opiskella sitä minne ensiksi pääsen? On niin monta vaihtoehtoa! Kaikki toki sitä samaa kuin sähän asti; sosiaali- ja terveysala on vain se minun juttuni.

Olen tullut kriiseilyni kanssa siihen tulokseen, että kun kevään haku ammattikorkeakouluopintoihin aukeaa, niin minä haen mukaan. Verkko-opintoina ja monimuotona, kokopäiväiseksi opiskelijaksi en uskalla ja halua asuntolainan kanssa lähteä. En ainakaan vielä jos vain muitakin vaihtoehtoja on. 

Entäpä se ala? No sosionomin ja sairaanhoitajan koulutuslinjoja olen ajatellut. Sairaanhoitajana haaveenani on jo pitkään ollut päästä esimerkiksi lastenosastolle töihin. Sosionomin koulutuksessa taas kiinnostaa tietysti vaka puoli, mutta myös lastensuojelu. Yliopiston vakaopen opinnot torppasi, koska haluan koulutukseltani enemmän vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. 

Tiedän, että Turun kouluun on vaikea päästä enkä jotenkaan osaa olla toiveikas siitä, että pääsisin ensi yrittämällä sisään kumpaakaan vaihtoehdoista. Aion ainakin nyt ensimmäisellä kerralla hakea siis vain tähän lähelle. Kesällä on mahdollista hakea myös polkuopintoihin joten se on sitten plan B jos ja kun kokeilen tätä kerran ensin. Ja sitten vain syksyllä ja ensi vuonna uudestaan, onhan tässä minulla aikaa! 

Olen ihan intoa täynnä jo siitä, että pääsen elämäni ensimmäisen kerran kokemaan tämän hakuprosessin! Ihan uusi kokemus ja mahdollisuus! Ja jos kävisi tuuri, että pääsisin ekalla yrittämällä sisään niin se vasta hieno olisi. Jos jään nuolemaan näppejäni, niin ei sekään mitään. Onpa sitten taas hetken päästä paremmat säästöt ja isommat lapset kotona!

Eli kaikki vinkkivitoset AMK:n hakuihin liittyen ovat todella tervetulleita! Tämä on minun ensimmäinen kertani ja haluan valmistautua hyvin!

Joku voi pitää minua hulluna. Nauttisit nyt rauhasta ja helposta arjesta!! En nauti, haluan tätä. Ja jep, taidan ollakin vähän hullu. Ehkä juuri siksi olenkin sotealalla, ahahahaa.