Hae
Tehtävänimikkeenä Laura

Nykyään äitiydestä voi nauttia

Äitiys on rankkaa. Pienten lasten äitiys on vielä rankempaa. En väitä todellakaan ettenkö olisi nauttinut äitidyestä pienten lasten kanssa ja vauvasta, mutta yhä useammin huomaan nauttivani äitiydestä paljon enemmän mitä ennen. Onhan alle 3-vuotiaan äitiys ihan erilaista mitä nyt.

 

Tänään makoilin terassilla ottamassa aurinkoa ja lapset leikkivät kauniisti naapurin lasten kanssa. Mietin, että onko elämä oikeasti nykyään näin helppoa lasten kanssa? Onko ihan totta nyt se ”joskus sitten”, kun saan nauttia omasta ajasta ja rauhasta kotona muutenkin kuin lasten nukkuessa? Elämä isojen lasten kanssa on todella ihanaa. Tai isojen ja isojen, ovathan he vielä pieniä kaikki kolme. Mutta kuitenkin tosi omatoimisia verrattuna vauvaan tai taaperoon.

 

Olihan vauvavuosikin ihana ja nautin siitä, mutta kyllä se univelka ja hektisyys pienten lasten kanssa verottaa osan onnesta. Itse ainakin olen ihminen joka kärsii todella paljon jos en saa nukkua. Ja vauvavuotena ja sen jälkeenkin uni on aina vähän niin ja näin. Luulen, että osan onnesta vei matala ferritiini ja sen tuomat oireet, mutta oikeasti vasta nyt rautalääkityksen sekä ajan myötä alan olla palautunut kuopuksemme vauva- ja taaperoajasta.

 

On ihanaa seurata lasten itsenäisiä touhuja. Sitä rikasta mielikuvitusta ja intoa joka heistä kumpuaa. On ihana tulla töistä kotiin eikä kukaan roiku kahta tuntia lahkeessa tai tississä kiinni. Toki hekin huomiota ja läheisyyttä vaativat, mutta he ymmärtävät jos sanon, että ihan kohta. Saan tehdä nykyään ruokaa suhtkoht rauhassa, itseasiassa minulla on usein pieni apuri mukana touhuissa. Eräs päivä olimme isojen tyttöjen kanssa lenkillä niin, että he pyöräilivät ja minä rullaluistelin. Tämä kesä tulee olemaan myös ensimmäinen vuosikausiin, kun ei tarvitse ajoittaa tekemisiä niin tarkasti päiväunien ympärille. Kaikki vauvavuoden apuvälineet kuten potat, kantoreput ja tuttipullot on hävitetty kaapista. Rattaat meillä vielä on varmuuden vuoksi tämän kesän, mutta tuolla ne on taitettuna ja käyttämättä kodinhoitohuoneessa aina. Viikonloppuaamuisin lapset voivat hetken katsoa televisiota keskenään jos en jaksa heti nousta.

 

Nämä oli niitä asioita joista haaveilin ja ajattelin, että sitten joskus.

 

Pakko myöntää, että välillä iskee haikeus siitä ettei minua tarvita niin paljon. Välillä ajatus neljännestä lapsesta käy mielessä, mutta aika nopeasti tulen siihen tulokseen että ei. Ei enää. Nyt on aika nauttia tästä mitä minä olen saanut. Myös lapseni ansaitsevat sen, että he ovat nyt saaneet pirteämmän ja onnellisen äidin jolla on aikaa ja jaksamista antaa sitä huomiota ihan eri tavalla. Ja onneksi minä saan töissä ja siskollani sylitellä vauvoja ja taaperoita.

 

Kyllä kolme isoakin lasta verottaa osansa eikä arki todellakaan ole aina energistä. Mutta kieltämättä niin paljon helpompaa ja nautinnollisempaa nyt, kun he ovat kasvaneet pois yövalvomisista ja vaipoista. Meidän arki ja elämä ihan todella ihanaa tällä hetkellä. On huutoa, on raivoa, on sisarustappeluita. Mutta niin paljon niitä onnen hetkiä ja ihanaa tekemistä yhdessä. On ihanaa, kun saan vuosien jälkeen olla ja nauttia äitiydestä ihan eri tavalla, kun saan olla kotona myös minä enkä vain toisten tarpeiden täyttäjä.

 

Syksyllä meidän perheessä on enää yksi päiväkotilainen. Ihan uskomatonta. Helpottavaa ja samalla haikeaa; mihin tämä aika kiirehtii?

 

Ja kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa; kyllä edelleen aika ajoin väsyttää ihan toden teolla. Mutta oikeastaan koskaan se ei johdu siitä, että joku lapsista minua valvottaisi.

 

Kun lapset kasvaa, kasvaa ongelmatkin.

Kun lapset kasvaa, kasvaa ongelmatkin. Naurattaa kaikki ne asiat joista silloin nuorena ja tuoreena äitinä stressasin. Voi kunpa joku silloin olisi kertonut, että ne oikeat ongelmat on vasta edessäpäin. Relaa vähän.

 

Vanhemman syyllisyys ja stressi alkaa jo raskausaikana. Olenko syönyt oikein? Liikunko tarpeeksi? Muistinko ottaa vitamiinit? Jos syön sen yhden salmiakin, niin aiheuttaako lapselleni hallaa? Auta armias jos vahingossa söit jotain kiellettyjen listalta.

Ja sitten alkaa tulee se vertailu ja kilpailu syyllisyyden rinnalle. Ketä synnytti luomuna huutaa HEP! Katsos kun lääkekivunlievitys voi aiheuttaa vaikka ja mitä vauvalle. Muistathan antaa napanuoran veren pumpata loppuun asti? Muistathan pumpata ensimaitoja pakastimeen jo ennen vauvan syntymää? No en perkele kyllä muistanut. Pilalle meni jo heti ensi metreillä.

 

Sitten stressaataan imetystä. Kyllä muuten syyllistyin, kun en kahdella ensimmäisellä kerralla onnistunut. Harmitti jo valmiiksi ja sitten monelta kuulin, että no yrititköhän tarpeeksi ja oikein. No peevelisentään varmaan sitten yrittänyt.

 

Luomuruokaa, ei pilttejä. Perhepeti eikun ei sittenkään. Oikeanlaista pesuainetta (mieluiten pähkinöitä) ja oikean merkkisiä vaatteita. Ne tietyt turvaistuimet ja ulkovaatteet. Tuttipilaa hampaat ja herkkuja vasta täysi-ikäisenä. Kestovaippoja ja puuleluja.

Ja miljoona muuta syytä mistä saatoin syyllistyä pienen lapsen vanhempana. Jos nyt voisin palata ajassa taaksepäin, niin varmaan menisin sen nuoren Lauran eteen, pudistelisin päätän ja nauraisin; on sinullakin ongelmat. Mutta 19-vuotiaana vahingossa raskaaksi tulleena lävistettynä äitinä oli helppo syyllistää itseään ja syyllistyä. Äitiys oli suorittamista ja jotenkin oman pärjäämisen todistamista. Vielä jopa toisella kerralla. Kolmannella kerralla osasin olla lunki ja enemmän oma itseni. Ikä, kokemus ja ehkä vain oma luonne puski esiin oikein kunnolla.

 

Mutta tiedättekö miten turhalta kaikki se stressi tuntuu nyt, kun lapset ovat kasvaneet. Kun on niitä ihan oikeita ongelmia, stressin- ja huolenaiheita niin ei siinä paljon korvikekiistat ja turvaistuinväittelyt jaksa kiinnostaa. Harmi etten tiennyt sitä silloin miten vähäpätöisiä ongelmani olivatkaan. Nyt on ihan niitä oikeita asioita joista jo voi syyllistyä. Lasten kanssa tuli se päivä, kun tapahtui jotain jolloin tajusin, että on ihan yhdentekevää syökö se lapsi kotitekoisiasoseita vai pilttejä.

 

Harvasen päivä poden syyllisyyttä siitä, että en jaksanut olla hyvä äiti. Korotin ääntäni, meni hermo. Poden syyllisyyttä siitä etten jaksa pelata, vaan ehdotan pikku kakkosta jotta voin vaan olla. Mietin mitä tein väärin, kun kuopus taas kerran löi toista ja mietin mitä tein väärin, kun taas kerran väännämme esikoisen kanssa jostain asiasta. Mietin mitä tein väärin kun päiväkodista tulee palautetta tiuskimisesta ja lällättelystä. Joskus aamulla tulee lapselle itku, kun taas kerran äiti oli unohtanut retkieväät. Ja niin edelleen.

 

Nyt on jo ihan oikeita syitä syyllistyä. Ja en missään nimessä vähättele vauvavuoteen tunnontuskia ja syyllisyyttä ja niitä asioita jotka silloin tuntui suurilta. Ne oli silloin niin tärkeitä ja merkittäviä asioita. Mutta kuten minulle on kerran sanottu; kun lapset kasvavat niin kasvavat ne ongelmatkin. Ja siinä samalla syyllisyys ja epävarmuus omasta vanhemmuudesta. Silloin mietin olenko huono vanhempi, kun en imetä ja lapseni syö purkkiruokaa. Nyt mietin olenko huono vanhempi kun lapseni sanoi vittu ja löi toista. Ei ihan samanlaisia ongelmia, mutta aikanaan ne tuntui yhtä isoilta.

 

Ehkä siis tuudittaudun siihen ajatukseen, että vielä tulee se päivä ja ne ongelmat, kun tämänhetkiset ongelmat lähinnä naurattavat. Silloin mietin, että olisinpa juuri nyt huhtikuun 13. Päivä vuonna 2021 osannut olla stressaamatta, koska nyt vasta niitä oikeita pulmia onkin.

 

Mutta enhän minä osaa. Etkä sinäkään. Syyllisyys on yksi kurja osa vanhemmuutta. Ainainen syyllisyys milloin mistäkin asiasta. Toisaalta taas se on hyvä asia, jos osaa stressaamatta hyväksyä sen ettei koskaan ole täydellinen vanhempi. Se syyllisyys auttaa minua ainakin kehittymään vanhempana, koska syyllisyys saa minut usein kyseenalaistamaan toimintatapani. Olen myös koittanut opetella käsittelemään syyllisyyden tunnettani toitottamalla ettei kukaan meistä ole täydellinen. Riittää, että on riittävän hyvä ja jaksaa usein tehdä vain tarpeeksi. Joskus se tarpeeksi voi olla se, että sinä päivänä selvitään kaikki vain hengissä. Joskus se on enemmän.

 

P.S Kaikille niiden pienten vauvojen vanhemmille; kun joku sanoo, että on vain vaihe ja menee ohi niin voin kertoa teille suuren salaisuuden. AINA TULEE UUSI VAIHE! Ainakaan seitsemän vuoden aikana ne maagiset vaiheet eivät ole loppuneet. Minulle myytiin ne jotenkin vauva- ja taaperovuoden juttuina, mutta höpön löpö. Se on valhetta se !